Istuessani hiljattain eräässä konsertissa Rovaniemellä aloin miettiä kuinka paljon asioita tulee otettua itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi orkesterien niin sanotut rivimuusikot. He osaavat soittaa loppujen lopuksi aika mielettömän upeasti. Kuinka paljon tunteja ja työtä onkaan vaatinut päästä siihen pisteeseen. Nuorellakin ammattimuusikolla voi olla takanaan parinkymmenen vuoden koulutus.
Olen usein pohtinut, kuinka moni muusikon alku haaveilee tulevansa julkkikseksi, mutta päätyy ihan tavikseksi – vaikka opettajaksi tai orkesterimuusikoksi. YLE Teema esitti jokin aika sitten dokumentin tuntemastani nuoresta musiikin ammattiopiskelijasta. Ihailin hänen kunnianhimoista, kaiken antavaa suhtautumistaan soittamiseen. Toisaalta hänen asenteensa tulevaisuuteen oli täysin realistinen. Kaikista ei tule Pekka Kuusistoa tai Réka Szilvayta. Hyviä orkesterimuusikkoja kuitenkin tarvitaan välttämättömänä osana kokonaisuutta.
Musiikin alalla on muutenkin hassua puhua taviksista. Soitonopettaja tuskin tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan tavallisista ammateista. Ainakaan työaika ei ole 8–16. Kuljetan lastani muskarissa Lapin musiikkiopistossa, ja melkoinen trafiikki siellä käy iltaisin. Käytävillä kuulee, kun tunteja sovitaan viikonlopuiksikin.
Ja eihän siinä orkesterimuusikonkaan työssä mitään tavallista ole. Se suorastaan säteilee glamouria – ainakin esiintymisiltoina.
Glamouria on vaikea nähdä esimerkiksi perhepäivähoitajan ammatissa, mutta oman jälkeläiseni mentyä päivähoitoon arvostukseni perhepäivähoitajia kohtaan on kasvanut 200 prosentilla. Kohta koko ammattikunta tosin on mennyttä, jos palkat eivät kasva yhtään.
Mikään tässä elämässä ei ole tavallista tai itsestään selvää, kun katsoo tarpeeksi läheltä.
Virva Jakkula
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti