Kirjastonsetä on mielenkiinnolla seurannut keskustelua eri medioitten saatavuudesta ja saavutettavuudesta. Joissain paikoissa ei näy televisio, toisissa taas ei kuulu kännykkä, johonkin sanomalehti tulee viiveellä ja jonkun paikan taitaa radioaaltokin ohittaa - digiboxeista puhumattakaan. Koska itse olen ns. junantuoma (tätä aihetta on käsitelty jo aiemmissa kirjoituksissa) niin en ole aina perillä viimeisimmistä asiaan kuuluvista vivahteista, mutta minua varmaan kohta oikaistaan. Sen verran maalaisjärkeni asiasta sanoo, että tilattu ja maksettu tavara pitäisi myös toimittaa… ja mieluusti myös määrämittaisena. Se siitä.
Jotenkin olen ymmärtänyt, että Lappia on yritetty tuoda esiin mahdollisuudella rauhaan ja hiljaisuuteen. Jonkinlaisena viimeisenä utopiana, Ultima Thulena. ”Näille kulmille ei radioaalto, posti eikä verottaja yllä”? Hmm.., tuo viimeinen taitaa olla toiveajattelua, mutta ymmärtänette ajatukseni.
Mikä on siis vikana kun nykypäivänä alkaa olla mahdotonta löytää paikkaa jossa ei kuulu kännykkä (yrittääköhän minulle joku soittaa?), ei ole verkkoyhteyttä (onkohan minulle tullut sähköpostia?), ei näy kanava 36 (kuinkahan ”Kotirohkeissa” on käynyt eilisen jälkeen?) jne. Mikä on se muutos, joka muutaman viimeisen vuoden aikana on saanut ihmiset riippuvaiseksi erilaisista vempeleistä ”nopean tiedonvälityksen” nimissä? Mihin tarvitsee niin nopeasti reagoida?
Koska kirjastonsetä on mm. vapa- ja vapaa-ajankalastaja, olen silloin tällöin löytänyt armaasta läänistämme kulmia, joihin media ei isommin osu. Ja olen nauttinut. Työ kun on pääasiassa asiakkaitten ja erilaisten sähköisten viestimien kanssa keskustelua niin viikkokin täydellisessä katveessa kaikesta virkistää aivan ihmeesti. Jo leviää hymy taas naamalle sähköpostissakin .
No, miksi kirjastonsetä tällaisesta tässä nyt sitten ”avautuu” kaikelle kansalle? Jos olet tähän saakka lukenut, niin laitan tähän perään pari lukuvinkkiä, tietenkin. Kirjaan ei paljon katvealueet vaikuta.. paitsi talvella, jos päreet ovat loppuneet.
Kotimaisesta kirjallisuudesta olen viimeaikoina tutustunut Painos – sisarussarjan tuotantoon. Pääasiassa isoveli Ensimmäisen, mutta myös pikkusisko Kahdeksannen mielenkiintoiseen tapaan tuoda esiin koko maailman kirjo.
Ulkomaisista olen viime aikoina nauttinut suurien kirjailijoitten First ja Second Editionin vahvoista teoksista, mutta käsissä on kulunut myös vähemmän tunnettujen Twelft ja Sixteenth Editionin tuotantoa. Suosittelen. Tähän vuodenaikaan ei kirjalle löydy katvealueita.
Pasi Rantanen
Kirjastotoimen apulaisjohtaja
Lapin maakuntakirjasto
torstai 21. kesäkuuta 2007
tiistai 22. toukokuuta 2007
Viimeinen tunti
Joskus tekee mieleni astua muistojen portista, palata toisenlaiseen aikaan, toisenlaiseen maahan, Unkariin. Parhaiten tämä onnistuu sävelten siivin unkarilaista musiikkia kuunnellessa. Musiikin ihmissielua, sen muistoja, unelmia ja ihmisyyden selittämätöntä ydinolemusta kutkuttavaa vaikutusta voi mainiosti väkevöittää nauttimalla musiikin seuraksi unkarilaista punaviiniä.
Lienee selvää mistä Suomessa voi hankkia unkarilaista punaviiniä, mutta musiikin suhteen tarvitaankin jo mielikuvitusta. Itse käyttämäni lähde ovat Fono-levy-yhtiön kokoamat 'autenttiset' kansansoittajien kenttätallenteet. Kansanmusiikin opettajani Unkarissa kertoi, että parhaimmista nauhoituksista koottiin kaupalliset äänitteet
ja nauhat, joista ei raaskittu rahaa pyytää pantiin internettiin ilmaiseksi jakoon, Utolsó Óra-sivustolle.
Nimi Utolsó Óra tarkoittaa suomeksi viimeistä tuntia. Alussa ajattelin tämän olevan viittaus tanssitupailtaan ja kuinka tunnelma siellä aina loppuillasta menee villiksi. Miestanssijat esittelevät taitojaan vauhdikkaissa legényes-tansseissa, aivan lopuksi laulettiin yhdessä hitaita, surumielisiä lauluja ja muusikot kulkivat ympäri kapakkaa, joskus baaritiskin taaksekin.
Opettajani kertoi kuitenkin viimeisen tunnin olevan viittaus unkarilaisen kansanmusiikin tuhoutumiseen. Kun projekti käynnistettiin, oli se viimeinen tilaisuus saada nauhalle unkarilaista kansanmusiikkia jotenkuten autenttisena, yhteyksissä missä se on syntynyt ja elänyt. Kehityskulku on tuttu, seuraavaksi se siirtyy laboratorioihin ja instituutteihin eläen siellä eräänlaista tekohengityselämää. Kansalle annetaan kuunneltavaksi länsimaisen viihdeteollisuuden tuotteita,
kuten kaikkialla muuallakin maailmassa.
Myös vahvat laulumaat Romania ja Bulgaria liittyivät kuluvan vuoden alussa Euroopan Unioniin, Turkin liittyminen on suunniteilla. EU:n säädösten myötä on saatu pienviljelijän elämää Romaniassakin hankaloitettua, seurauksena on tuotantoyksiköiden kasvu, ruoantuotannon tehostuminen ja maaseudun nuoret romanialaiset saadaan
ikääntyvien ja ylpistyneiden korkean elintason maiden paskaduunit tekemään. Samalla kuolevat Romaniankin kyläyhteisöt, ihmiset muuttavat kaupunkeihin missä he ovat alttiimpia länsimaisen ajatusteollisuuden materialismia, kohtuuttomuutta ja pelkoa henkivälle viihteelle ja Romaniankin kansankulttuuri saadaan nitistettyä.
Olin onnekas että tulin vierailleeksi näissä maissa, Romaniassa ja Unkarissa, vielä viimeisen tunnin aikana. Oli mukava herätä aamulla kalastajakylässä kukonlauluun, juoda aamiaiseksi tuoretta maitoa, syödä tuoreita munia, musisoida kapakan eteisessä ventovieraan mustalaismiehen kanssa. Tuhon merkit olivat ilmassa, McDonaldsia,
länsimaista musiikkia, länsimaisia elämänarvoja: materialismia ja itsekkyyttä.
Jaakko Laitinen
http://www.fono.hu/
http://www.fono.hu/utolsoora/utolsoora.html
Lienee selvää mistä Suomessa voi hankkia unkarilaista punaviiniä, mutta musiikin suhteen tarvitaankin jo mielikuvitusta. Itse käyttämäni lähde ovat Fono-levy-yhtiön kokoamat 'autenttiset' kansansoittajien kenttätallenteet. Kansanmusiikin opettajani Unkarissa kertoi, että parhaimmista nauhoituksista koottiin kaupalliset äänitteet
ja nauhat, joista ei raaskittu rahaa pyytää pantiin internettiin ilmaiseksi jakoon, Utolsó Óra-sivustolle.
Nimi Utolsó Óra tarkoittaa suomeksi viimeistä tuntia. Alussa ajattelin tämän olevan viittaus tanssitupailtaan ja kuinka tunnelma siellä aina loppuillasta menee villiksi. Miestanssijat esittelevät taitojaan vauhdikkaissa legényes-tansseissa, aivan lopuksi laulettiin yhdessä hitaita, surumielisiä lauluja ja muusikot kulkivat ympäri kapakkaa, joskus baaritiskin taaksekin.
Opettajani kertoi kuitenkin viimeisen tunnin olevan viittaus unkarilaisen kansanmusiikin tuhoutumiseen. Kun projekti käynnistettiin, oli se viimeinen tilaisuus saada nauhalle unkarilaista kansanmusiikkia jotenkuten autenttisena, yhteyksissä missä se on syntynyt ja elänyt. Kehityskulku on tuttu, seuraavaksi se siirtyy laboratorioihin ja instituutteihin eläen siellä eräänlaista tekohengityselämää. Kansalle annetaan kuunneltavaksi länsimaisen viihdeteollisuuden tuotteita,
kuten kaikkialla muuallakin maailmassa.
Myös vahvat laulumaat Romania ja Bulgaria liittyivät kuluvan vuoden alussa Euroopan Unioniin, Turkin liittyminen on suunniteilla. EU:n säädösten myötä on saatu pienviljelijän elämää Romaniassakin hankaloitettua, seurauksena on tuotantoyksiköiden kasvu, ruoantuotannon tehostuminen ja maaseudun nuoret romanialaiset saadaan
ikääntyvien ja ylpistyneiden korkean elintason maiden paskaduunit tekemään. Samalla kuolevat Romaniankin kyläyhteisöt, ihmiset muuttavat kaupunkeihin missä he ovat alttiimpia länsimaisen ajatusteollisuuden materialismia, kohtuuttomuutta ja pelkoa henkivälle viihteelle ja Romaniankin kansankulttuuri saadaan nitistettyä.
Olin onnekas että tulin vierailleeksi näissä maissa, Romaniassa ja Unkarissa, vielä viimeisen tunnin aikana. Oli mukava herätä aamulla kalastajakylässä kukonlauluun, juoda aamiaiseksi tuoretta maitoa, syödä tuoreita munia, musisoida kapakan eteisessä ventovieraan mustalaismiehen kanssa. Tuhon merkit olivat ilmassa, McDonaldsia,
länsimaista musiikkia, länsimaisia elämänarvoja: materialismia ja itsekkyyttä.
Jaakko Laitinen
http://www.fono.hu/
http://www.fono.hu/utolsoora/utolsoora.html
keskiviikko 18. huhtikuuta 2007
Junantuomaa kulttuuria
Tänään oli Uudessa Rovaniemessä mukava juttu rovaniemeläisestä jazz-miehestä, Juha Söderistä. Hän on ns. junantuoma. Mietitäänpä hieman.
Rovaniemi on tila, jolla on monenlaisia rajoja. Tila on pohjimmiltaan tyhjä tila, ennen kuin ihminen rajaa sen erilaisilla muodoilla. Tila rajan jäsentäjänä voi olla pysyvä, muuttuva, materiaalinen sosiaalinen, symbolinen tai mentaalinen. Rajat kontrolloivat sisä- ja ulkopuolisen suhteita; ne erottavat meihin ja heihin, omiin ja vieraisiin. Rovaniemellä mentaaliset rajat kohdataan fyysisessä ja sosiaalisessa tilassa liikkuessa. Eräs rovaniemeläisittäin keskeinen käsite on junantuoma, jolla tarkoitetaan paikkakunnalle muualta muuttanutta henkilöä erotukseksi paikkakunnalla syntyneestä "paljasjalkaisesta". Alkuperäiset junantuomat olivat sananmukaisesti rautatien rakentajat, joita seurasi vuodesta 1909 lähtien metsä- ja uittomiesten runsaslukuinen joukko muun muuttoliikeen seuratessa perässä. Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kultuurivaikuttaja Heikki Annanpalo kirjoittaa Rovaniemen historiaa käsittelevässä yleisteoksessaan "Rovaniemi – 8000 kansainvälistä vuotta" seuraavasti:
"Vaikka nimitys alun perin oli leimaava ja sävyltään vähättelevä, muualla syntyneillä on ollut paikkakunnalle erittäin suuri merkitys. He ovat tuoneet osaamista, jota paljasjalkaisilla ei ollut. Epäilemättä junantuomat ovat vaikuttaneet suuresti myös tasa-arvoiseen, ennakkoluulottoman ja kursailemattoman ilmapiirin syntymiseen, joka on juuri Rovaniemelle tunnusomaista."
Näin paljasjalkainen rovaniemeläinen Annanpalo tulee kiinnittäneeksi junatuomat rovaniemeläiseen kaupunki-identiteettiin varsin sopuisin sanakääntein. Käsite junantuomat näyttää rajaavan modernin asutushistorian vuoteen 1909, mutta tosiasiassa se kuvaa mentaalihistoriallisesti paikkakunnan henkisiä valmiuksia vastaanottaa uusia ilmiöitä paljon pidemmältäkin aikaväliltä. Juuri tästä olosuhteiden ja historian muovaamasta vastaanottokyvyn ansiosta tai syystä Rovaniemeläinen kulttuuri on niinkin omalaatuista. Toinen syy paikkakunnan omalaatuisuuteen löytyy mielikuvatasolta. Jorma Lehtolan sanoin Lappia ja Rovaniemeä on perinteisesti pidetty sekä hallinnollisena että kulttuurisena periferiana, mutta samaan aikaan sillä on aina ollut ulkopuolisten mielikuvissa affektiivista voimaa.
Suomen jazzliiton puheenjohtaja ja Valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Juha Söder on tuonut Rovaniemelle ja Lappiin jo vuosikymmenien ajan junantuomaa kulttuuria, jazzia. Se on hieno homma se! Toivottavasti paikkakuntalaiset vain ymmärtäisivät tämän.
Marko Niemelä
Rovaniemi on tila, jolla on monenlaisia rajoja. Tila on pohjimmiltaan tyhjä tila, ennen kuin ihminen rajaa sen erilaisilla muodoilla. Tila rajan jäsentäjänä voi olla pysyvä, muuttuva, materiaalinen sosiaalinen, symbolinen tai mentaalinen. Rajat kontrolloivat sisä- ja ulkopuolisen suhteita; ne erottavat meihin ja heihin, omiin ja vieraisiin. Rovaniemellä mentaaliset rajat kohdataan fyysisessä ja sosiaalisessa tilassa liikkuessa. Eräs rovaniemeläisittäin keskeinen käsite on junantuoma, jolla tarkoitetaan paikkakunnalle muualta muuttanutta henkilöä erotukseksi paikkakunnalla syntyneestä "paljasjalkaisesta". Alkuperäiset junantuomat olivat sananmukaisesti rautatien rakentajat, joita seurasi vuodesta 1909 lähtien metsä- ja uittomiesten runsaslukuinen joukko muun muuttoliikeen seuratessa perässä. Rovaniemeläinen tietokirjailija ja kultuurivaikuttaja Heikki Annanpalo kirjoittaa Rovaniemen historiaa käsittelevässä yleisteoksessaan "Rovaniemi – 8000 kansainvälistä vuotta" seuraavasti:
"Vaikka nimitys alun perin oli leimaava ja sävyltään vähättelevä, muualla syntyneillä on ollut paikkakunnalle erittäin suuri merkitys. He ovat tuoneet osaamista, jota paljasjalkaisilla ei ollut. Epäilemättä junantuomat ovat vaikuttaneet suuresti myös tasa-arvoiseen, ennakkoluulottoman ja kursailemattoman ilmapiirin syntymiseen, joka on juuri Rovaniemelle tunnusomaista."
Näin paljasjalkainen rovaniemeläinen Annanpalo tulee kiinnittäneeksi junatuomat rovaniemeläiseen kaupunki-identiteettiin varsin sopuisin sanakääntein. Käsite junantuomat näyttää rajaavan modernin asutushistorian vuoteen 1909, mutta tosiasiassa se kuvaa mentaalihistoriallisesti paikkakunnan henkisiä valmiuksia vastaanottaa uusia ilmiöitä paljon pidemmältäkin aikaväliltä. Juuri tästä olosuhteiden ja historian muovaamasta vastaanottokyvyn ansiosta tai syystä Rovaniemeläinen kulttuuri on niinkin omalaatuista. Toinen syy paikkakunnan omalaatuisuuteen löytyy mielikuvatasolta. Jorma Lehtolan sanoin Lappia ja Rovaniemeä on perinteisesti pidetty sekä hallinnollisena että kulttuurisena periferiana, mutta samaan aikaan sillä on aina ollut ulkopuolisten mielikuvissa affektiivista voimaa.
Suomen jazzliiton puheenjohtaja ja Valtion säveltaidetoimikunnan jäsen Juha Söder on tuonut Rovaniemelle ja Lappiin jo vuosikymmenien ajan junantuomaa kulttuuria, jazzia. Se on hieno homma se! Toivottavasti paikkakuntalaiset vain ymmärtäisivät tämän.
Marko Niemelä
torstai 5. huhtikuuta 2007
Aukean paikan kammoako?
”Metsästä olet sinä tullut ja metsään on sinun jälleen meneminen”, kerrotaan Jumalan sanoneen rovaniemeläiselle. Ihmettelen, voiko tämä pitää paikkaansa. Vai voiko ihminen unohtaa niin täysin lähtökohtansa? Vai onko rovaniemeläinen vain välinpitämätön maallisen aikansa suhteen? Tärkeintä on tulo ja lähtö, lupaus metsästä. Olkoon siinä välissä vaikka pelkkää betonia!
En voi välttyä tällaisilta ajatuksilta nyt, kun city-ihmisenä katselen kaupunkia sen kuumimmassa keskuksessa. Olen toki jo aikaisemmin tutkinut rakennuksia ja tontteja ja ihmettelyt muutamia seikkoja, mutta poistunut sitten rauhalliseen, väljään ja siistiin lähiööni tyytyväisenä osastani elämässä. Mutta nyt asun täällä. Olen töissä täällä. Elän täällä. Joku on sanonut, että kaupunki on ihmisen koti. Onko tämä kaupunki minun kotini?
Keskustan 50- ja 60-luvun kerrostalot näyttävät suoraan sanoen ränsistyneiltä, niin niiden pihat kuin julkisivut. Ne eivät ole hienostuneesti ajan patinoimia vaan vaativat pikaista huoltoa ja isojakin remontteja. Ja yksinkertaisesti huolellapitoa: Mitä maksaa siisteys ja vaikkapa yksi nätti nurkkaus pihapiirissä? Ei rahassa paljon, täytyy olla kyse jostakin muusta.
Ikkunastani avautuu näköala vastapäisiin toimistoikkunoihin. Siistiä ja rauhallista. Toisessa suunnassa (k)ammottaa tyhjän parkkihallin karu kattotasanne. Joku nuori siellä touhuaa temppulautansa parissa. Miten tuon näköinen kauhistus voi olla tuossa kaiken keskellä? Kattamattomana ja iltaisin (k)ammottavan tyhjänä? Onhan meillä kyllä se oikea kummituslinnakin, Arktikumin rannan parkkihalli. Halli, joka pilaa ympäristön asukkaiden näkymän joelle, mutta kukaan ei sano asiasta mitään?!
Näkemäni parkkihallin suunnassa on ränsistyneitä taloja, ankeita ikkunanäkymiä harmaat verhot kiinnivedettyinä. On yksi katto, jonka katselemisessa silmä lepää: punainen katto, jolla paljon piippuja. Itse talo on tummanharmaa kivitalo. Levollista ja kaunista.
Alhaalla kadulla tuuli vonkuu kadunkulmissa ja suuret mainosjulisteet siellä täällä repsottavat ikävästi. Roy-pubin kadulla on lautakasa, joka näyttää maanneet siinä jo tovin. Nurkkahuoneiston ikkunoissa on rikkinäiset harmaat säleverhot. Oliko tuossa ennen veikkaustoimisto? Kaupunkimme on niin pieni eikä sitä kuitenkaan jakseta ja ymmärretä pitää kunnossa. Turisteja on liikkeellä ryhmittäin ja pareittain. Iltakävelyllä, sightseeing. Eivät he kävele vain Kemijoen rannoilla. Turistit tykkäävät toisista turisteista, värikkäistä ikkunoista ja somista katunäkymistä.
Onhan meillä uusiakin taloja ja lisää rakennetaan koko ajan. Hieno asia! Arkkitehtien nimiä en ole kuullut missään mainittavan. Tai edes sen yhden, sillä talot ovat kuin toistensa kopioita, steriilejä, läpinäkyvät parvekkeet kaikissa. Tätäkö olisi tulossa keskustaan lisää? Niissäkö ihmiset haluavat asua? Entä tämä vanhempi asuntokanta? Kovin tiheään rakennettu, paljon ahtaita asuntoja, mutta mittasuhteiltaan talot miellyttävät silmää. Talojen kunnosta ja niiden ympäristöstä pitäisi vihdoin alkaa pitää huolta.
Entä poliitikkomme ja johtajamme? Missä he asuvat? Minne suuntaavat kulkunsa työpäivän päätteeksi? Keskustassa tuntuu olevan paljon toimistoja, minunkin asumapaikassa on vain muutama muu yksityisasukas. Itse asunto on tilava ja siinä on harvinaisen hyvä pohjaratkaisu, mutta ympäristön ratkaisut ovat aivan muuta. Ikävää, suututtavaa. Aivan kuin täällä olisi saanut rakentaa milloin mihinkin ja milläkin tavalla. Olen kuullut puhuttavan kaupunkisuunnittelusta. Täällä se ilmeisesti perustuu poltetun maan jälkeiselle aukean paikan kammolle…
Onko tarina sittenkin totta? Asukkaat ovat täällä vain käymässä ja kaipaavat koko ajan jonnekin pois; pilkille, mökille, kaukomaille, Amsterdamin kanaville? He kaipaavat takaisin metsään ja tämä kaupunki on vain läpikulkupaikka (Lapinportti), pakollinen työn ja toimeentulon vuoksi?
Irene Piippola
En voi välttyä tällaisilta ajatuksilta nyt, kun city-ihmisenä katselen kaupunkia sen kuumimmassa keskuksessa. Olen toki jo aikaisemmin tutkinut rakennuksia ja tontteja ja ihmettelyt muutamia seikkoja, mutta poistunut sitten rauhalliseen, väljään ja siistiin lähiööni tyytyväisenä osastani elämässä. Mutta nyt asun täällä. Olen töissä täällä. Elän täällä. Joku on sanonut, että kaupunki on ihmisen koti. Onko tämä kaupunki minun kotini?
Keskustan 50- ja 60-luvun kerrostalot näyttävät suoraan sanoen ränsistyneiltä, niin niiden pihat kuin julkisivut. Ne eivät ole hienostuneesti ajan patinoimia vaan vaativat pikaista huoltoa ja isojakin remontteja. Ja yksinkertaisesti huolellapitoa: Mitä maksaa siisteys ja vaikkapa yksi nätti nurkkaus pihapiirissä? Ei rahassa paljon, täytyy olla kyse jostakin muusta.
Ikkunastani avautuu näköala vastapäisiin toimistoikkunoihin. Siistiä ja rauhallista. Toisessa suunnassa (k)ammottaa tyhjän parkkihallin karu kattotasanne. Joku nuori siellä touhuaa temppulautansa parissa. Miten tuon näköinen kauhistus voi olla tuossa kaiken keskellä? Kattamattomana ja iltaisin (k)ammottavan tyhjänä? Onhan meillä kyllä se oikea kummituslinnakin, Arktikumin rannan parkkihalli. Halli, joka pilaa ympäristön asukkaiden näkymän joelle, mutta kukaan ei sano asiasta mitään?!
Näkemäni parkkihallin suunnassa on ränsistyneitä taloja, ankeita ikkunanäkymiä harmaat verhot kiinnivedettyinä. On yksi katto, jonka katselemisessa silmä lepää: punainen katto, jolla paljon piippuja. Itse talo on tummanharmaa kivitalo. Levollista ja kaunista.
Alhaalla kadulla tuuli vonkuu kadunkulmissa ja suuret mainosjulisteet siellä täällä repsottavat ikävästi. Roy-pubin kadulla on lautakasa, joka näyttää maanneet siinä jo tovin. Nurkkahuoneiston ikkunoissa on rikkinäiset harmaat säleverhot. Oliko tuossa ennen veikkaustoimisto? Kaupunkimme on niin pieni eikä sitä kuitenkaan jakseta ja ymmärretä pitää kunnossa. Turisteja on liikkeellä ryhmittäin ja pareittain. Iltakävelyllä, sightseeing. Eivät he kävele vain Kemijoen rannoilla. Turistit tykkäävät toisista turisteista, värikkäistä ikkunoista ja somista katunäkymistä.
Onhan meillä uusiakin taloja ja lisää rakennetaan koko ajan. Hieno asia! Arkkitehtien nimiä en ole kuullut missään mainittavan. Tai edes sen yhden, sillä talot ovat kuin toistensa kopioita, steriilejä, läpinäkyvät parvekkeet kaikissa. Tätäkö olisi tulossa keskustaan lisää? Niissäkö ihmiset haluavat asua? Entä tämä vanhempi asuntokanta? Kovin tiheään rakennettu, paljon ahtaita asuntoja, mutta mittasuhteiltaan talot miellyttävät silmää. Talojen kunnosta ja niiden ympäristöstä pitäisi vihdoin alkaa pitää huolta.
Entä poliitikkomme ja johtajamme? Missä he asuvat? Minne suuntaavat kulkunsa työpäivän päätteeksi? Keskustassa tuntuu olevan paljon toimistoja, minunkin asumapaikassa on vain muutama muu yksityisasukas. Itse asunto on tilava ja siinä on harvinaisen hyvä pohjaratkaisu, mutta ympäristön ratkaisut ovat aivan muuta. Ikävää, suututtavaa. Aivan kuin täällä olisi saanut rakentaa milloin mihinkin ja milläkin tavalla. Olen kuullut puhuttavan kaupunkisuunnittelusta. Täällä se ilmeisesti perustuu poltetun maan jälkeiselle aukean paikan kammolle…
Onko tarina sittenkin totta? Asukkaat ovat täällä vain käymässä ja kaipaavat koko ajan jonnekin pois; pilkille, mökille, kaukomaille, Amsterdamin kanaville? He kaipaavat takaisin metsään ja tämä kaupunki on vain läpikulkupaikka (Lapinportti), pakollinen työn ja toimeentulon vuoksi?
Irene Piippola
tiistai 27. maaliskuuta 2007
Rovaniemellä kesällä kahdet rock-festivaalit!
Uskomatonta mutta totta: Rovaniemellä järjestetään ensi kesänä peräti kahdet suuret rock-festivaalit - ja vieläpä samaan aikaan 6.-8. heinäkuuta!
Rovaniemi Rock Festival järjestetään nyt kolmatta kertaa tutulla paikalla Ounaspaviljongilla. Simerock puolestaan on festivaalin järjestäjän, Samuli "Sime" Yliaskan mukaan nimetty festivaali, paikkana napapiirin näyttelyalue. Kuten tiedetään, Yliaska toimi vielä viime kesänä ensiksi mainitun festivaalin promoottorina ja on ollut muutenkin vahvassa roolissa rovaniemeläistä rockfestivaaliperinteen vaalijana.
Mutta kahdet rockfestivaalit samaan aikaan samassa kaupungissa! Tämä herättää vielä tässä vaiheessa pelkkiä kysymyksiä. Mitä kulissien takana tapahtuu? Millaisia taustasitoumuksia järjestäjllä on? Onkohan kysymyksessä ainutlaatuinen tapaus? Voiko tällaista tapahtua missään muualla kuin Rovaniemellä, ja miten kaupunkilaiset itse suhtautuvat asiaan?
Marko Niemelä
Rovaniemi Rock Festival järjestetään nyt kolmatta kertaa tutulla paikalla Ounaspaviljongilla. Simerock puolestaan on festivaalin järjestäjän, Samuli "Sime" Yliaskan mukaan nimetty festivaali, paikkana napapiirin näyttelyalue. Kuten tiedetään, Yliaska toimi vielä viime kesänä ensiksi mainitun festivaalin promoottorina ja on ollut muutenkin vahvassa roolissa rovaniemeläistä rockfestivaaliperinteen vaalijana.
Mutta kahdet rockfestivaalit samaan aikaan samassa kaupungissa! Tämä herättää vielä tässä vaiheessa pelkkiä kysymyksiä. Mitä kulissien takana tapahtuu? Millaisia taustasitoumuksia järjestäjllä on? Onkohan kysymyksessä ainutlaatuinen tapaus? Voiko tällaista tapahtua missään muualla kuin Rovaniemellä, ja miten kaupunkilaiset itse suhtautuvat asiaan?
Marko Niemelä
perjantai 16. maaliskuuta 2007
Draamaa neljänä näytöksenä
Käyn harvoin teatterissa, mutta seuraan sitäkin tarkemmin Ounaskosken törmältä tai Arktikumin kukkuloilta ympäristönäytelmää Rovaniemen vuodenajat. Nautinnon maksimoiminen saattaa vaatia hiiviskelyä Koivusaaren rantapensaikossa tai kipuamista Ounasvaaralle.
Väsymättä virtaavaa Kemijokea jaksaa katsella. Kaupungin suunnasta Ounasvaaran ehjä siluetti on mahtava kulissi. Jätkänkynttilä on monen vuoden totuttelun jälkeen alkanut istua maisemaan, mutta ajatuskin köysiradasta puistattaa...
Irtouitto, puukansan vaitonainen vaellus oli visuaalisesti vaikuttava näytelmä. Nykyisin kesäistä silmäniloa tarjoavat uistimenvetäjät ja kelluvat viihdekeskukset: sauna ja humpparavintola.Talvella näyttämöä hallitsevat kelkat ja turistit, jotka taapertavat törmällä haalareissaan kuin jättimäiset pingviinit.
Draaman luonnollisia huipentumia ovat jäidenlähtö ja joutsenten lokakuinen kokoontuminen Lainaalle. Aivan koko yleisö ei yhdy riemuun, kun tuhatpäinen naurulokkiparvi kuuluttaa kevättä Ounaskosken sulassa.
Minä en pysty nimeämään ehdotonta suosikkiani draaman neljästä näytöksestä. Yhdestäkään en haluaisi luopua. Vaikka joulukuun lohduttomat vesisateet ja silmä poskella sinnitelleet Lordin aukion lumiukot tuntuvat juuri nyt etäiseltä painajaisunelta, ne antoivat esimakua tulevasta.
Mutta kuluva talvi on lopulta vallan saatuaan ollut kaikin puolin hyvä. Nautitaan siitä!
Veikko Vasama
Väsymättä virtaavaa Kemijokea jaksaa katsella. Kaupungin suunnasta Ounasvaaran ehjä siluetti on mahtava kulissi. Jätkänkynttilä on monen vuoden totuttelun jälkeen alkanut istua maisemaan, mutta ajatuskin köysiradasta puistattaa...
Irtouitto, puukansan vaitonainen vaellus oli visuaalisesti vaikuttava näytelmä. Nykyisin kesäistä silmäniloa tarjoavat uistimenvetäjät ja kelluvat viihdekeskukset: sauna ja humpparavintola.Talvella näyttämöä hallitsevat kelkat ja turistit, jotka taapertavat törmällä haalareissaan kuin jättimäiset pingviinit.
Draaman luonnollisia huipentumia ovat jäidenlähtö ja joutsenten lokakuinen kokoontuminen Lainaalle. Aivan koko yleisö ei yhdy riemuun, kun tuhatpäinen naurulokkiparvi kuuluttaa kevättä Ounaskosken sulassa.
Minä en pysty nimeämään ehdotonta suosikkiani draaman neljästä näytöksestä. Yhdestäkään en haluaisi luopua. Vaikka joulukuun lohduttomat vesisateet ja silmä poskella sinnitelleet Lordin aukion lumiukot tuntuvat juuri nyt etäiseltä painajaisunelta, ne antoivat esimakua tulevasta.
Mutta kuluva talvi on lopulta vallan saatuaan ollut kaikin puolin hyvä. Nautitaan siitä!
Veikko Vasama
tiistai 13. maaliskuuta 2007
Suomalaisen musiikin viikko
Suomalaisen musiikin päivää vietetään 11.maaliskuuta, ja tämä juhlapäivää seuraava viikko on myös omistettu suomalaiselle musiikille. Tätä valtakunnallista teemaviikkoa vietetään nyt viidennen kerran. Ajankohta juontaa juurensa historiasta, suomalaisen musiikkikoulutusinstituution synnystä. 11.3.1882 perustettiin silloinen Helsingin konservatorio, nykyinen Sibelius-Akatemia.
Musiikilla on monenlaista arvoa yhteiskunnassamme. Uutisotsikoihin on noussut Suomen musiikkivienti, joka viime aikoina on vahvistunut merkittävästi. Menestys joka nyt näkyy taloudessakin, on varmasti perua vankasta musiikkikoulutusverkostosta sekä muusta ympäri maata rakennetusta kulttuuritoiminnasta. Sijoitukset kulttuuriin ovat siis kannattavia. Mutta sen ohella, että musiikki toimii nykyään kansainvälisen kilpailukyvyn areenana, sen pitää voida olla osa jokaisen suomalaisen arkea. Paikallinen kulttuuripalvelu luo puitteet musiikin monipuoliselle harrastamiselle. Erityisesti musiikkioppilaitokset ja kirjastot tekevät sitä perustyötä, joka takaa kaikille mahdollisuuden musiikin pariin.
Näin suomalaisen musiikin viikolla on hyvä havahtua siihen, millainen kirjo musiikkia Suomella on tarjota tänä päivänä. Tähän antaa mahdollisuuden Rovaniemellä esimerkiksi valtakunnallinen kansanmusiikkitapahtuma Samuelin Poloneesi. Tapahtuma on Suomen Kansanmusiikkiliiton päätapahtuma, ja samalla se on talvikauden suurin kansanmusiikkitapahtuma. Samuelin Poloneesi tulee tänä vuonna 35 vuoden ikään, ja sen kunniaksi tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Lapissa. Luvassa on kiinnostava ohjelma, joka sisältää niin perinteistä pelimannimusiikkia kuin kokeilevampaa kansanmusiikkia. Tapahtuma kerää satoja esiintyjiä Lapista ja muualta Suomesta. Kirjo on siis laaja, ja kansanmusiikki tulee viikonlopun aikana varmasti yllättämään monet!
Inkeri Kulpakko
vs. erikoiskirjastonhoitaja / Lapin maakuntakirjaston musiikkiosasto
Musiikilla on monenlaista arvoa yhteiskunnassamme. Uutisotsikoihin on noussut Suomen musiikkivienti, joka viime aikoina on vahvistunut merkittävästi. Menestys joka nyt näkyy taloudessakin, on varmasti perua vankasta musiikkikoulutusverkostosta sekä muusta ympäri maata rakennetusta kulttuuritoiminnasta. Sijoitukset kulttuuriin ovat siis kannattavia. Mutta sen ohella, että musiikki toimii nykyään kansainvälisen kilpailukyvyn areenana, sen pitää voida olla osa jokaisen suomalaisen arkea. Paikallinen kulttuuripalvelu luo puitteet musiikin monipuoliselle harrastamiselle. Erityisesti musiikkioppilaitokset ja kirjastot tekevät sitä perustyötä, joka takaa kaikille mahdollisuuden musiikin pariin.
Näin suomalaisen musiikin viikolla on hyvä havahtua siihen, millainen kirjo musiikkia Suomella on tarjota tänä päivänä. Tähän antaa mahdollisuuden Rovaniemellä esimerkiksi valtakunnallinen kansanmusiikkitapahtuma Samuelin Poloneesi. Tapahtuma on Suomen Kansanmusiikkiliiton päätapahtuma, ja samalla se on talvikauden suurin kansanmusiikkitapahtuma. Samuelin Poloneesi tulee tänä vuonna 35 vuoden ikään, ja sen kunniaksi tapahtuma järjestetään nyt ensimmäistä kertaa Lapissa. Luvassa on kiinnostava ohjelma, joka sisältää niin perinteistä pelimannimusiikkia kuin kokeilevampaa kansanmusiikkia. Tapahtuma kerää satoja esiintyjiä Lapista ja muualta Suomesta. Kirjo on siis laaja, ja kansanmusiikki tulee viikonlopun aikana varmasti yllättämään monet!
Inkeri Kulpakko
vs. erikoiskirjastonhoitaja / Lapin maakuntakirjaston musiikkiosasto
maanantai 12. maaliskuuta 2007
Antti oktaavia ylempää
Jokin ihmeellinen sielunilmiö saa meidät aikuiset puhumaan lapselle oktaavia ylempää kuin puhuttaessa aikuisille. Ja saman menettelymallin mukaisesti me aikuiset puhumme itsestämme mielellään kolmannessa persoonassa puhuessamme lapsen kanssa. ”Isi lukee kirjaa Totille, jooko”. Mikä pahinta me suoraselkäiset suomalaiset aikuiset puhumme lapsillemme ns. läpiä päähänsä. Ja ilman muuta siirrämme asenteitamme seuraavalle sukupolvelle. Kai tässä on sitä kuuluisaa ulkoistamista. Emmehän toki itse ole lapsia emmekä lapsellisia.
Kulttuurista keskusteltaessa ja myös siitä yhteiskunnallispoliittisesti päätettäessä olemme me aikuiset läsnä. Tekemässä, puhumassa, päättämässä: Minä esitin… Voitin äänestyksessä… Tein vastaehdotuksen budjettiin... Emme siis tällä kertaa ulkoista vaan omimme itseemme ja itsellemme. Ei sentään kaikessa.
Ei kaikessa. Yhteiskunnallisina päättäjinä otamme ”oktaaviasenteen” silloin kun kyse on kulttuurista yhdistettynä rahaan. Sanoudumme suorastaan irti ajatuksesta että sillä meidän ikiomalla (joskus laitostuneellakin) kulttuurilla voisi olla jotain tekemistä rahan kanssa. Suorastaan ymmärryksemme yli lyö se että Euroopan ylimmäinen rahanainen Sirkka Hämäläinen kutsutaan kalifiksi suurimpaan suomalaiseen kulttuurilaitokseen.
Oktaaviasenne näkyy tavasta jolla Antti B arvioi rovaniemeläisen kulttuurin kuihtumista. "Rovaniemen kaupungin hallitus ja virkamiesjohto ei todistettavasti arvosta pätkääkään paikallista kulttuuritoimintaa…”. Ylempää ja ulkopuolelta lausuttu ei Antilla osu oikeaan. Ei sisältönsä eikä tarkastelukulmansa puolesta. Minä ja me olemme toki osa rovaniemeläistä yhteiskunnallista päätöksentekoa. Ainakin me jotka olemme kansan vaaleissa valitsemalla mandaatilla. Siis siinä läsnä eikä ulkopuolisena.
En itse suostu olemaan ulkopuolinen kulttuurista silloinkaan kun siihen keskusteluun kytkeytyy raha. En vaikka vastustin toki julkisestikin Antti B:n esittämää Fenix-episodia. Eihän kulttuuria voi erottaa arkitodellisuudesta. Oktaavia ylempää ja sisällöllisesti ontuva kerrottu käsitys luo mielikuvan ”iti opettaa tinua työmään” –ilmiön.
On vaikea tilanne kun Totti kasvaa. Ja kun hän huomaa tulleensa huijatuksi.
Jari Kotimäki
Kulttuurista keskusteltaessa ja myös siitä yhteiskunnallispoliittisesti päätettäessä olemme me aikuiset läsnä. Tekemässä, puhumassa, päättämässä: Minä esitin… Voitin äänestyksessä… Tein vastaehdotuksen budjettiin... Emme siis tällä kertaa ulkoista vaan omimme itseemme ja itsellemme. Ei sentään kaikessa.
Ei kaikessa. Yhteiskunnallisina päättäjinä otamme ”oktaaviasenteen” silloin kun kyse on kulttuurista yhdistettynä rahaan. Sanoudumme suorastaan irti ajatuksesta että sillä meidän ikiomalla (joskus laitostuneellakin) kulttuurilla voisi olla jotain tekemistä rahan kanssa. Suorastaan ymmärryksemme yli lyö se että Euroopan ylimmäinen rahanainen Sirkka Hämäläinen kutsutaan kalifiksi suurimpaan suomalaiseen kulttuurilaitokseen.
Oktaaviasenne näkyy tavasta jolla Antti B arvioi rovaniemeläisen kulttuurin kuihtumista. "Rovaniemen kaupungin hallitus ja virkamiesjohto ei todistettavasti arvosta pätkääkään paikallista kulttuuritoimintaa…”. Ylempää ja ulkopuolelta lausuttu ei Antilla osu oikeaan. Ei sisältönsä eikä tarkastelukulmansa puolesta. Minä ja me olemme toki osa rovaniemeläistä yhteiskunnallista päätöksentekoa. Ainakin me jotka olemme kansan vaaleissa valitsemalla mandaatilla. Siis siinä läsnä eikä ulkopuolisena.
En itse suostu olemaan ulkopuolinen kulttuurista silloinkaan kun siihen keskusteluun kytkeytyy raha. En vaikka vastustin toki julkisestikin Antti B:n esittämää Fenix-episodia. Eihän kulttuuria voi erottaa arkitodellisuudesta. Oktaavia ylempää ja sisällöllisesti ontuva kerrottu käsitys luo mielikuvan ”iti opettaa tinua työmään” –ilmiön.
On vaikea tilanne kun Totti kasvaa. Ja kun hän huomaa tulleensa huijatuksi.
Jari Kotimäki
sunnuntai 4. maaliskuuta 2007
Rovaniemeläinen kulttuuri kuihtumassa
Rovaniemellä toimivat kulttuuriyhdistykset, yksittäiset taiteilijat
ja toimijat ovat ilmaisseet kaupungille useaan otteeseen tiedon
hälyttävästä tilanteesta, Rovaniemellä ei ole tiloja yhdistys- ja
kulttuuritoimintaan. Tiedän että viesti on mennyt perille, mutta
virkamiesjohtoa asia ei näköjään liiemmin liikuta.
Pula on huutava. Yksi parhaista esimerkeistä on Sirkus Taika-aika,
sillä olisi täydet mahdollisuudet nousta eturivin sirkusryhmäksi,
kaksinkertaistaa harrastajamäärät ja työllistää useampia henkilöitä
mikäli tarjolla olisi kelvollisen kuntoiset ja toimintaan sopivat
tilat. Ongelmat ovat samat useissa yhdistyksissä ja vapaiden
toimijoiden parissa.
No mitä se nyt vaikuttaa? Soveltuvien tilojen ja kulttuurisesti
rikkaiden kohtaamispaikkojen puute on viimeisen parin vuoden aikana
tukahduttanut usean pitkäaikaisenkin toimijan. Yhtenä esimerkkinä
poismenneistä mainitsen 10 vuotta Rovaniemen kevääseen ja
suomalaisten mediakulttuurin tapahtumien eturiviin kuuluneen FF>>
Mediafestivaalin, jota ei ole enää kahteen vuoteen järjestetty.
– No kyllähän sitä kulttuurin hautausmaalle mahtuu, ajattelee eräskin
tämän tekstin lukija, mutta ei ymmärrä että samalla kuolee osa meidän
yhteisömme identiteettiä, sitä mikä erottaa meidät muista. Kuolee
uusia mahdollisuuksia, kuihtuu hymyjä ja nauruja ja monia elämän
tarkoituksia.
Samaan aikaan toisaalla. Aloite kulttuurikeskuksen perustamisesta on
tehty ja kartoitustyö tilojen tarpeen selvittämiseksi on aloitettu,
mutta se ei estä kaupungin virkamiesjohtoa ja heidän pelinappulanaan
toimivaa hallitusta tekemästä Rovaniemen kulttuuripääoman kannalta
palauttamattomia erehdyksiä.
Voin sanoa tämän rumastikin, jos ette vielä ymmärtäneet. Rovaniemen
kaupungin hallitus ja virkamiesjohto ei todistettavasti arvosta
pätkääkään paikallista kulttuuritoimintaa ja on pesemässä Fenix-
hankkeen myötä käsiään myös keskusta-alueen ainoasta kulttuuri- ja
yhdistystoiminnalle oivallisesti soveltuneesta tilasta.
Tämä sama porukka kuitenkin elvisteli Rovaniemi 2011-
kulttuuripääkaupunki hakemuksen menestyksellä ja kiitteli hyvästä
työstä. Taisi saman tien unohtua ne kulttuurin synnyttäjät, kun
megamenestystä ei tullutkaan. Vanhentunut kiitos ei enää lämmitä ja
kulttuuri-ihminen näkee oman edun tavoittelijoiden läpi.
Maakuntakadun ja Rovakadun välissä sijaitseva Ounaskosken yläaste ja
entinen opettajien asuintalo soveltuvat erinomaisesti kulttuuri- ja
yhdistystaloksi. Ferdinand Salokankaan suunnitteleman kohteen suurta
kulttuurihistoriallista ja arkkitehtuurista arvoa en edes halua nyt
mainita.
Jos haluat tehdä selväksi, että kulttuurilla on merkitystä niin
allekirjoita vetoomus
Salokankaan suunnitteleman talon säästämiseksi osoitteessa:
http://jarnon.muumilaakso.org/fenix
Kulttuurikeskus Salokankaan taloon!
Antti Brunni
ja toimijat ovat ilmaisseet kaupungille useaan otteeseen tiedon
hälyttävästä tilanteesta, Rovaniemellä ei ole tiloja yhdistys- ja
kulttuuritoimintaan. Tiedän että viesti on mennyt perille, mutta
virkamiesjohtoa asia ei näköjään liiemmin liikuta.
Pula on huutava. Yksi parhaista esimerkeistä on Sirkus Taika-aika,
sillä olisi täydet mahdollisuudet nousta eturivin sirkusryhmäksi,
kaksinkertaistaa harrastajamäärät ja työllistää useampia henkilöitä
mikäli tarjolla olisi kelvollisen kuntoiset ja toimintaan sopivat
tilat. Ongelmat ovat samat useissa yhdistyksissä ja vapaiden
toimijoiden parissa.
No mitä se nyt vaikuttaa? Soveltuvien tilojen ja kulttuurisesti
rikkaiden kohtaamispaikkojen puute on viimeisen parin vuoden aikana
tukahduttanut usean pitkäaikaisenkin toimijan. Yhtenä esimerkkinä
poismenneistä mainitsen 10 vuotta Rovaniemen kevääseen ja
suomalaisten mediakulttuurin tapahtumien eturiviin kuuluneen FF>>
Mediafestivaalin, jota ei ole enää kahteen vuoteen järjestetty.
– No kyllähän sitä kulttuurin hautausmaalle mahtuu, ajattelee eräskin
tämän tekstin lukija, mutta ei ymmärrä että samalla kuolee osa meidän
yhteisömme identiteettiä, sitä mikä erottaa meidät muista. Kuolee
uusia mahdollisuuksia, kuihtuu hymyjä ja nauruja ja monia elämän
tarkoituksia.
Samaan aikaan toisaalla. Aloite kulttuurikeskuksen perustamisesta on
tehty ja kartoitustyö tilojen tarpeen selvittämiseksi on aloitettu,
mutta se ei estä kaupungin virkamiesjohtoa ja heidän pelinappulanaan
toimivaa hallitusta tekemästä Rovaniemen kulttuuripääoman kannalta
palauttamattomia erehdyksiä.
Voin sanoa tämän rumastikin, jos ette vielä ymmärtäneet. Rovaniemen
kaupungin hallitus ja virkamiesjohto ei todistettavasti arvosta
pätkääkään paikallista kulttuuritoimintaa ja on pesemässä Fenix-
hankkeen myötä käsiään myös keskusta-alueen ainoasta kulttuuri- ja
yhdistystoiminnalle oivallisesti soveltuneesta tilasta.
Tämä sama porukka kuitenkin elvisteli Rovaniemi 2011-
kulttuuripääkaupunki hakemuksen menestyksellä ja kiitteli hyvästä
työstä. Taisi saman tien unohtua ne kulttuurin synnyttäjät, kun
megamenestystä ei tullutkaan. Vanhentunut kiitos ei enää lämmitä ja
kulttuuri-ihminen näkee oman edun tavoittelijoiden läpi.
Maakuntakadun ja Rovakadun välissä sijaitseva Ounaskosken yläaste ja
entinen opettajien asuintalo soveltuvat erinomaisesti kulttuuri- ja
yhdistystaloksi. Ferdinand Salokankaan suunnitteleman kohteen suurta
kulttuurihistoriallista ja arkkitehtuurista arvoa en edes halua nyt
mainita.
Jos haluat tehdä selväksi, että kulttuurilla on merkitystä niin
allekirjoita vetoomus
Salokankaan suunnitteleman talon säästämiseksi osoitteessa:
http://jarnon.muumilaakso.org/fenix
Kulttuurikeskus Salokankaan taloon!
Antti Brunni
torstai 1. maaliskuuta 2007
Taviksista ja itsestäänselvyyksistä
Istuessani hiljattain eräässä konsertissa Rovaniemellä aloin miettiä kuinka paljon asioita tulee otettua itsestäänselvyyksinä. Esimerkiksi orkesterien niin sanotut rivimuusikot. He osaavat soittaa loppujen lopuksi aika mielettömän upeasti. Kuinka paljon tunteja ja työtä onkaan vaatinut päästä siihen pisteeseen. Nuorellakin ammattimuusikolla voi olla takanaan parinkymmenen vuoden koulutus.
Olen usein pohtinut, kuinka moni muusikon alku haaveilee tulevansa julkkikseksi, mutta päätyy ihan tavikseksi – vaikka opettajaksi tai orkesterimuusikoksi. YLE Teema esitti jokin aika sitten dokumentin tuntemastani nuoresta musiikin ammattiopiskelijasta. Ihailin hänen kunnianhimoista, kaiken antavaa suhtautumistaan soittamiseen. Toisaalta hänen asenteensa tulevaisuuteen oli täysin realistinen. Kaikista ei tule Pekka Kuusistoa tai Réka Szilvayta. Hyviä orkesterimuusikkoja kuitenkin tarvitaan välttämättömänä osana kokonaisuutta.
Musiikin alalla on muutenkin hassua puhua taviksista. Soitonopettaja tuskin tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan tavallisista ammateista. Ainakaan työaika ei ole 8–16. Kuljetan lastani muskarissa Lapin musiikkiopistossa, ja melkoinen trafiikki siellä käy iltaisin. Käytävillä kuulee, kun tunteja sovitaan viikonlopuiksikin.
Ja eihän siinä orkesterimuusikonkaan työssä mitään tavallista ole. Se suorastaan säteilee glamouria – ainakin esiintymisiltoina.
Glamouria on vaikea nähdä esimerkiksi perhepäivähoitajan ammatissa, mutta oman jälkeläiseni mentyä päivähoitoon arvostukseni perhepäivähoitajia kohtaan on kasvanut 200 prosentilla. Kohta koko ammattikunta tosin on mennyttä, jos palkat eivät kasva yhtään.
Mikään tässä elämässä ei ole tavallista tai itsestään selvää, kun katsoo tarpeeksi läheltä.
Virva Jakkula
Olen usein pohtinut, kuinka moni muusikon alku haaveilee tulevansa julkkikseksi, mutta päätyy ihan tavikseksi – vaikka opettajaksi tai orkesterimuusikoksi. YLE Teema esitti jokin aika sitten dokumentin tuntemastani nuoresta musiikin ammattiopiskelijasta. Ihailin hänen kunnianhimoista, kaiken antavaa suhtautumistaan soittamiseen. Toisaalta hänen asenteensa tulevaisuuteen oli täysin realistinen. Kaikista ei tule Pekka Kuusistoa tai Réka Szilvayta. Hyviä orkesterimuusikkoja kuitenkin tarvitaan välttämättömänä osana kokonaisuutta.
Musiikin alalla on muutenkin hassua puhua taviksista. Soitonopettaja tuskin tulee ensimmäisenä mieleen, kun puhutaan tavallisista ammateista. Ainakaan työaika ei ole 8–16. Kuljetan lastani muskarissa Lapin musiikkiopistossa, ja melkoinen trafiikki siellä käy iltaisin. Käytävillä kuulee, kun tunteja sovitaan viikonlopuiksikin.
Ja eihän siinä orkesterimuusikonkaan työssä mitään tavallista ole. Se suorastaan säteilee glamouria – ainakin esiintymisiltoina.
Glamouria on vaikea nähdä esimerkiksi perhepäivähoitajan ammatissa, mutta oman jälkeläiseni mentyä päivähoitoon arvostukseni perhepäivähoitajia kohtaan on kasvanut 200 prosentilla. Kohta koko ammattikunta tosin on mennyttä, jos palkat eivät kasva yhtään.
Mikään tässä elämässä ei ole tavallista tai itsestään selvää, kun katsoo tarpeeksi läheltä.
Virva Jakkula
torstai 22. helmikuuta 2007
Uusliberalismin verkossa
Knud Leemin työskentelyyn vaikuttivat ankarasti ajan eetokset, jotka korostivat tieteellistä maailmankuvaa, taloudellista liberalismia, suurten monopolien toimintavapautta ja eliitin etuoikeuksia.
Piti oikein hieraista silmiään lukiessaan, sillä Knud-herra ei suinkaan elä meidän aikaamme, vaikka ilmapiirikuvauksesta voisi hyvinkin luulla. Hän oli norjalainen lähetyssaarnaaja, joka työskenteli Finmarkissa ja on jäänyt Lappi-kirjallisuuden historiaan vuonna 1767 ilmestyneellä teoksellaan Beskrivelse over Finmarkens lapper.
Hänen työtään ja ajan henkeä arvioi toinen norjalainen, Asbjörn Nesheim, teoksen näköispainoksen jälkisanoissa.
Vanhaa historianlukijaa hiukan lohdutti huomata ettemme ole ensi kertaa epä-älyllisten ideoiden pauloissa. Huonosti mietityt uskonkappaleet ovat ennenkin nousseet kansojen kohtaloita ohjaamaan. Valistuksen vuosisadalta tosin on päästy meidän postmodernistiselle vuosituhannellemme parin maailmansodan ja satojen pienempien kautta, joten ei se lohtu nyt niin suuri ole. Varsinkaan, jos paremmat ajat saadaan nytkin tulemaan vain saman kaavan kautta.
Heli Saarinen
Piti oikein hieraista silmiään lukiessaan, sillä Knud-herra ei suinkaan elä meidän aikaamme, vaikka ilmapiirikuvauksesta voisi hyvinkin luulla. Hän oli norjalainen lähetyssaarnaaja, joka työskenteli Finmarkissa ja on jäänyt Lappi-kirjallisuuden historiaan vuonna 1767 ilmestyneellä teoksellaan Beskrivelse over Finmarkens lapper.
Hänen työtään ja ajan henkeä arvioi toinen norjalainen, Asbjörn Nesheim, teoksen näköispainoksen jälkisanoissa.
Vanhaa historianlukijaa hiukan lohdutti huomata ettemme ole ensi kertaa epä-älyllisten ideoiden pauloissa. Huonosti mietityt uskonkappaleet ovat ennenkin nousseet kansojen kohtaloita ohjaamaan. Valistuksen vuosisadalta tosin on päästy meidän postmodernistiselle vuosituhannellemme parin maailmansodan ja satojen pienempien kautta, joten ei se lohtu nyt niin suuri ole. Varsinkaan, jos paremmat ajat saadaan nytkin tulemaan vain saman kaavan kautta.
Heli Saarinen
tiistai 20. helmikuuta 2007
Vapauden, rakkauden ja ystävyyden viesti
Lauantaina 17.2.2007 Orkestar Business Class lahjoitti Lapin maakuntakirjaston musiikkiosastolle kaksi Šaban Bajramovićin, Serbian mustalaislaulajien kuninkaan, levyä. Jo vuosia olin tuloksetta yrittänyt saada laulajan tuotantoa hankituksi kokoelmiin. Vieraillessani joulukuussa Belgradissa päätin ratkaista asian kertaheitolla. Ostan levyn itse!
Šaban Bajramović syntyi vuonna 1936 Niš in kaupungissa. Koulua hän ehti käydä neljä vuotta, päätyi kadulle ja oppi siellä yhtä sun toista - ei kuitenkaan lukemaan. Kahdeksantoistavuotiaana Bajramović karkasi armeijasta, sillä luku- ja kirjoitustaidottomana hänen oli mahdoton pitää yhteyttä rakastamaansa tyttöön. Tuomio oli viisi ja puoli vuotta Goli Otokin vankilasaarella, minne kommunistihallinto lähetti poliittiset vihollisensa murtumaan.
Vuonna 1964 alkoi vankilan bändissä laulajana kunnostautuneen Bajramovićin yhä jatkuva musiikillinen ura. Tähän päivään mennessä hän on tehnyt 15-20 lp-levyä, noin 50 singleä, säveltänyt yli 600 laulua sekä esiintynyt ja laulanut elokuvissa. Kuuluisimpana ehkäpä kaksinkertaisen Cannesin kultaisen palmun voittajan Emir Kusturican Musta kissa valkoinen kissa-elokuvan tunnussävel Bubamara.
Lahjoituksen myötä Orkestar Business Class halusi myös osoittaa kiitollisuutensa Lapin maakuntakirjaston musiikkiosastolle, sen rikkaat kokoelmat ovat toimineet innoituksena ja raaka-aineena myös Orkestar Business Class-musiikille. Mistä muualta olisi rovaniemeläinen musiikinharrastaja voinut saada käsiinsä moldavialaista tai venäläistä mustalaismusiikkia?
Kiitollisuuden lisäksi lahjoituksella on toinen tärkeä viesti. Haluamme muistuttaa elämän hyödyttömien ja epätehokkaiden asioiden tärkeydestä. Voi hyvin olla että vaikkapa näitä kahta edellä mainittua levyä ei ole vuosikymmeniin lainannut lisäkseni kukaan muu. Joku tehokkuus-orientoitunut henkilö olisi tämän huomatessaan vaatinut levyjen hävittämistä ja vapautuneen tilan täyttämistä tehokkaammin, kysytymmällä aineistolla, amerikkalaisella populaarikulttuurilla.
Luultavasti Šaban Bajramovićin levyt eivät tule olemaan kirjaston lainatuinta aineistoa. Taloudellisilla ja määrällisillä mittatikuilla laskettuna lahjoituksen anti lienee mitätön. On kuitenkin olemassa toisenlaisia mittatikkuja. Toivon, että Šaban Bajramovićin ääni saavuttaisi edes muutamat oikeat korvat, jotka se innostaisi omaehtoiseen, aktiiviseen musiikinkuunteluun ja -tekemiseen. Muistuttaisi että musiikki on muutakin kuin viihdeteollisuuden luomia kompressoituja ja kuohittuja kiiltokuvalaulajia. Šaban Bajramovićin laulussa soi vapauden, rakkauden ja ystävyyden viesti!
Jaakko Laitinen
Orkestar Business Class
Šaban Bajramović syntyi vuonna 1936 Niš in kaupungissa. Koulua hän ehti käydä neljä vuotta, päätyi kadulle ja oppi siellä yhtä sun toista - ei kuitenkaan lukemaan. Kahdeksantoistavuotiaana Bajramović karkasi armeijasta, sillä luku- ja kirjoitustaidottomana hänen oli mahdoton pitää yhteyttä rakastamaansa tyttöön. Tuomio oli viisi ja puoli vuotta Goli Otokin vankilasaarella, minne kommunistihallinto lähetti poliittiset vihollisensa murtumaan.
Vuonna 1964 alkoi vankilan bändissä laulajana kunnostautuneen Bajramovićin yhä jatkuva musiikillinen ura. Tähän päivään mennessä hän on tehnyt 15-20 lp-levyä, noin 50 singleä, säveltänyt yli 600 laulua sekä esiintynyt ja laulanut elokuvissa. Kuuluisimpana ehkäpä kaksinkertaisen Cannesin kultaisen palmun voittajan Emir Kusturican Musta kissa valkoinen kissa-elokuvan tunnussävel Bubamara.
Lahjoituksen myötä Orkestar Business Class halusi myös osoittaa kiitollisuutensa Lapin maakuntakirjaston musiikkiosastolle, sen rikkaat kokoelmat ovat toimineet innoituksena ja raaka-aineena myös Orkestar Business Class-musiikille. Mistä muualta olisi rovaniemeläinen musiikinharrastaja voinut saada käsiinsä moldavialaista tai venäläistä mustalaismusiikkia?
Kiitollisuuden lisäksi lahjoituksella on toinen tärkeä viesti. Haluamme muistuttaa elämän hyödyttömien ja epätehokkaiden asioiden tärkeydestä. Voi hyvin olla että vaikkapa näitä kahta edellä mainittua levyä ei ole vuosikymmeniin lainannut lisäkseni kukaan muu. Joku tehokkuus-orientoitunut henkilö olisi tämän huomatessaan vaatinut levyjen hävittämistä ja vapautuneen tilan täyttämistä tehokkaammin, kysytymmällä aineistolla, amerikkalaisella populaarikulttuurilla.
Luultavasti Šaban Bajramovićin levyt eivät tule olemaan kirjaston lainatuinta aineistoa. Taloudellisilla ja määrällisillä mittatikuilla laskettuna lahjoituksen anti lienee mitätön. On kuitenkin olemassa toisenlaisia mittatikkuja. Toivon, että Šaban Bajramovićin ääni saavuttaisi edes muutamat oikeat korvat, jotka se innostaisi omaehtoiseen, aktiiviseen musiikinkuunteluun ja -tekemiseen. Muistuttaisi että musiikki on muutakin kuin viihdeteollisuuden luomia kompressoituja ja kuohittuja kiiltokuvalaulajia. Šaban Bajramovićin laulussa soi vapauden, rakkauden ja ystävyyden viesti!
Jaakko Laitinen
Orkestar Business Class
sunnuntai 11. helmikuuta 2007
Yksi prosentti vain
Jos perustaisin yrityksen ja haluaisin rikastua, näinä päivinä perustaisin varmaankin rakennusyrityksen, kun kaupungit, valtio ja muut toimijat näyttävät olevan sille alalle mielinkielin. Rakennusbisneksessä liikkuu vielä sen lisäksi paljon rahaakin, asunnot ovat ihmisten suurimpia sijoituksia elämässä.
Prosenttiperiaatteella tarkoitetaan sitä, että rakennusta suunniteltaessa varataan tiettyprosenttiosuus rakentamisesta taiteen hankkimiseen tai taiteelliseen suunnitteluun. Periaate on jo 1930-luvulta, mutta jälleenrakennuksen aikana hieno ajatus hautautui unholaan. Yhdenkin prosentin luovutuksilla hankittu taide rikastuttaa ihmisten arkea. Periaate soveltuu kaikkeen julkiseen rakentamiseen talojen lisäksi, tiet, puistot ja piha-alueet voivat myös saada tällaisen vaatimuksen. Taidetta voidaan myös käyttää rakentamaan tietyn paikan tai alueen viihtyvyyttä tai identiteettiä.
Rovaniemellä on meneillään ja lähitulevaisuudessa alkamassa runsaasti rakennushankkeita, mutta kaupungissa ei kaavoituksessa erikseen ole otettu käyttöön prosenttiperiaatetta. Tämän periaatteen hyväksikäyttäminen antaisi runsaasti mahdollisuuksia kehittää kaupunkia kulttuurisesti ja lisätä julkisen taiteen merkitystä kaupungissamme. Näissä laajoissa kohteissa kuten Revontuli-keskus tai tuleva Fenix-kompleksi näkisin taiteella olevan paljon merkitystä tällaisten uusien hankkeiden sovittamisessa kaupunkiin ja sen kulttuuriin.
Julkisten kohteiden taidehankinnoilla on myös hyvät mahdollisuudet lisätä kohteiden arvoa ja arvokkuutta. Lisäksi se on erinomainen mahdollisuus lisätä esimerkiksi paikallisten taiteilijoiden tunnettavuutta. Itse kannan huolta nuorten taiteilijoiden esiin tuomisesta.
Pihat avoimiksi kaikille ja prosentti kustannuksista taiteeseen.
Antti Brunni
www.anttibrunni.net
Prosenttiperiaatteella tarkoitetaan sitä, että rakennusta suunniteltaessa varataan tiettyprosenttiosuus rakentamisesta taiteen hankkimiseen tai taiteelliseen suunnitteluun. Periaate on jo 1930-luvulta, mutta jälleenrakennuksen aikana hieno ajatus hautautui unholaan. Yhdenkin prosentin luovutuksilla hankittu taide rikastuttaa ihmisten arkea. Periaate soveltuu kaikkeen julkiseen rakentamiseen talojen lisäksi, tiet, puistot ja piha-alueet voivat myös saada tällaisen vaatimuksen. Taidetta voidaan myös käyttää rakentamaan tietyn paikan tai alueen viihtyvyyttä tai identiteettiä.
Rovaniemellä on meneillään ja lähitulevaisuudessa alkamassa runsaasti rakennushankkeita, mutta kaupungissa ei kaavoituksessa erikseen ole otettu käyttöön prosenttiperiaatetta. Tämän periaatteen hyväksikäyttäminen antaisi runsaasti mahdollisuuksia kehittää kaupunkia kulttuurisesti ja lisätä julkisen taiteen merkitystä kaupungissamme. Näissä laajoissa kohteissa kuten Revontuli-keskus tai tuleva Fenix-kompleksi näkisin taiteella olevan paljon merkitystä tällaisten uusien hankkeiden sovittamisessa kaupunkiin ja sen kulttuuriin.
Julkisten kohteiden taidehankinnoilla on myös hyvät mahdollisuudet lisätä kohteiden arvoa ja arvokkuutta. Lisäksi se on erinomainen mahdollisuus lisätä esimerkiksi paikallisten taiteilijoiden tunnettavuutta. Itse kannan huolta nuorten taiteilijoiden esiin tuomisesta.
Pihat avoimiksi kaikille ja prosentti kustannuksista taiteeseen.
Antti Brunni
www.anttibrunni.net
keskiviikko 7. helmikuuta 2007
Konserttitalo Rovaniemelle!
Suomalainen virtuaalikonserttitalo e-concerthouse aloitti toimintansa viime lauantaina 3.2. Suora konserttilähetys Temppeliaukion kirkosta oli elämys, vaikka äänen ja kuvan laatu olivat ajoittain surkeita. Television kautta musiikki olisi välittynyt miljoona kertaa paremmin.
Mutta internet-konsertissa oli paitsi uutuudenviehätystä, myös chat, jossa sai vaihtaa ajatuksia toisten konserttivieraiden kanssa. Lauantaina bongasin chatissa kuulijoita rajojemme ulkopuolelta ainakin Kanadasta ja Ruotsin Skånesta. Netin kautta konserttia oli seurannut noin 1300 ihmistä.
Lappilaiset olivat mukana sankoin joukoin (tai sitten chatissa vaan oli pari tosi puheliasta saamenkielistä) – olihan yksi konsertin esiintyjistä utsjokelaisen Jiella-yhtyeen solisti Eeva-Liisa Rasmus, joka joikasi upeasti jousikvartetin säestyksellä. Jos joku ei sitä päässyt kuulemaan, niin ei hätää, konsertti lähetetään uusintana lauantaina 10.2. Toivottavasti paremmalla tekniikalla.
Portaalin käyttö on ilmaista. Klassisen musiikin orkesterit ja muusikot voivat lähettää live-konserttejaan sivustolle. Konserttien vastaanottaminen ja lähettäminen on mahdollista kaikkialla missä on perustason laajakaistayhteys.
Rautalangasta vääntäen: palvelu toimii myös niin, että Rovaniemellä musisoidaan ja ympäri maailmaa kuunnellaan.
Linkkejä:
e-concerthouse
Tiedote (pdf): Uusi konserttitalo avataan internetissä
Virva Jakkula
Mutta internet-konsertissa oli paitsi uutuudenviehätystä, myös chat, jossa sai vaihtaa ajatuksia toisten konserttivieraiden kanssa. Lauantaina bongasin chatissa kuulijoita rajojemme ulkopuolelta ainakin Kanadasta ja Ruotsin Skånesta. Netin kautta konserttia oli seurannut noin 1300 ihmistä.
Lappilaiset olivat mukana sankoin joukoin (tai sitten chatissa vaan oli pari tosi puheliasta saamenkielistä) – olihan yksi konsertin esiintyjistä utsjokelaisen Jiella-yhtyeen solisti Eeva-Liisa Rasmus, joka joikasi upeasti jousikvartetin säestyksellä. Jos joku ei sitä päässyt kuulemaan, niin ei hätää, konsertti lähetetään uusintana lauantaina 10.2. Toivottavasti paremmalla tekniikalla.
Portaalin käyttö on ilmaista. Klassisen musiikin orkesterit ja muusikot voivat lähettää live-konserttejaan sivustolle. Konserttien vastaanottaminen ja lähettäminen on mahdollista kaikkialla missä on perustason laajakaistayhteys.
Rautalangasta vääntäen: palvelu toimii myös niin, että Rovaniemellä musisoidaan ja ympäri maailmaa kuunnellaan.
Linkkejä:
e-concerthouse
Tiedote (pdf): Uusi konserttitalo avataan internetissä
Virva Jakkula
sunnuntai 4. helmikuuta 2007
Şerefe!
Tänään vietetään kansallisrunoilijamme J. L. Runebergin päivää. Kouluikäisille päivä merkitsee ihan "ookoon" makuista torttua ja kuivahkoa äidinkielen oppituntia, ja opiskelijoille (ainakin humanisteille) se tarjoaa kenties hetkeksi pohdittavaa kansallisuuden perusaineksista. Seniorikansalaisille Runeberg merkitsee puolestaan pakkoluetun Vänrikki Stoolin Tarinoiden moraalisia epiteettejä.
Syntymäpäiväänsä viettävät tänään myös Jörn Donner ja Marcus Grönholm. He kaikki ovat Sibeliuksen tapaan valtiollisen suomalaisuuden toteuttajia. Runebergin isänmaa, Donnerin kulttuuripoliittisuus ja Grönholmin moottoroitu nopeus ovat väriltään sinivalkoisia. Yhteistä heille on paitsi individuaali suomalaisuus, myös ruotsinkieli . Kaikki kolme ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, mutta operoivat toiminnoissaan monilla eri kielillä.
Meidän rovaniemeläisten on syytä muistaa, että kaupunki-identiteettimme ydintä on monikielisyys; täällä kuulee kieliä, murteita ja intonaatiota kaikkialta suomesta. Kaiken kukkuraksi turistien ihasteleva lörpöttely ja pulina tuo kaupungin "soundscapeen" kirjavan klangin. Kuuden vuoden asumisen jälkeen alan hahmottaa entistä paremmin Rovaniemen rajamentaliteetin olennaisinta piirrettä: kielten moninaisuuden mukana tuoman semanttista sekamelskaa, joka jouduttaa monenlaisia konflikteja, mutta myös hedelmällisiä synteesejä.
Mietin tätä viimeksi myöhään lauantai-iltana, kun hyvä ystäväni (syntyperäinen rovaniemeläinen) sanoi hivenen filosofisesti, että rovaniemeläiset kyllä helposti pilkkaavat junantuomia, mutta kutsuvat samalla heidät pilkattavaksi omaan pöytäänsä.
Voi olla, että ymmärsimme asian eri tavalla, mutta otimme vielä yhdet toistemme kunniaksi: "Şerefe!"
Marko Niemelä
Syntymäpäiväänsä viettävät tänään myös Jörn Donner ja Marcus Grönholm. He kaikki ovat Sibeliuksen tapaan valtiollisen suomalaisuuden toteuttajia. Runebergin isänmaa, Donnerin kulttuuripoliittisuus ja Grönholmin moottoroitu nopeus ovat väriltään sinivalkoisia. Yhteistä heille on paitsi individuaali suomalaisuus, myös ruotsinkieli . Kaikki kolme ovat äidinkieleltään ruotsinkielisiä, mutta operoivat toiminnoissaan monilla eri kielillä.
Meidän rovaniemeläisten on syytä muistaa, että kaupunki-identiteettimme ydintä on monikielisyys; täällä kuulee kieliä, murteita ja intonaatiota kaikkialta suomesta. Kaiken kukkuraksi turistien ihasteleva lörpöttely ja pulina tuo kaupungin "soundscapeen" kirjavan klangin. Kuuden vuoden asumisen jälkeen alan hahmottaa entistä paremmin Rovaniemen rajamentaliteetin olennaisinta piirrettä: kielten moninaisuuden mukana tuoman semanttista sekamelskaa, joka jouduttaa monenlaisia konflikteja, mutta myös hedelmällisiä synteesejä.
Mietin tätä viimeksi myöhään lauantai-iltana, kun hyvä ystäväni (syntyperäinen rovaniemeläinen) sanoi hivenen filosofisesti, että rovaniemeläiset kyllä helposti pilkkaavat junantuomia, mutta kutsuvat samalla heidät pilkattavaksi omaan pöytäänsä.
Voi olla, että ymmärsimme asian eri tavalla, mutta otimme vielä yhdet toistemme kunniaksi: "Şerefe!"
Marko Niemelä
maanantai 29. tammikuuta 2007
Masennuksen huikeat mielenmaisemat
Ei aina tunnu lennokkaalta. Mieli matelee alamaissa. Lauseet sammuvat ennen kuin niitä on saanut sanoiksi kirjattua. Sanotut lauseet ovat sisällöttömiä vaikka ne loppuun kantaisivatkin. Apeus ahdistaa ja synkkyys painaa. Ei onneksi aina. Jospa ei myöskään liian syvälle silloin kun matalapaine mieltä pimentää.
Ihminen on outo olio. Se hakee hekumaa ja herkkua. Silloinkin kun sitä ei sisältä luonnollisesti nouse. Tai silloin kun juhlat ovat ohi. Ihminen sinnittelee ilossa ja pysyttelee paisteessa. Lääketeollisuus puhuu mielialalääkkeiden loistavista ominaisuuksista. Lääkärikunta säestää. Mutta. Suupielet kipeytyvät väkinäisestä hymystä. Iho palaa rakoille liiasta auringosta. Parikymppiset alkavat olla mielialalääkkeiden koukussa.
Masennuksesta puhutaan. Nykyään avoimemmin. Ketä heitä onkaan. Ainakin Tellervo Koivisto on kertonut. Moni muukin julkimo ja oudompikin.
Miksihän masennuksesta, apeudesta ja mielen tilan vaihteluista ei voida keskustella ja puhua neutraalisti. Myös meillä miehillä mielen liikkeet tekevät aaltoliikettä ulkoisesta jäyhyydestä huolimatta. Miksi ihmeessä me ihmiset pyrimme olemaan ikihymyä ja vastuksille neutraaleja (muka). Ja viimeiseen saakka varomme kertomasta kokemuksesta. Että miltä tuntuu kun olo on ihan pee. Siis masentunut ja (hetkellisesti) näköalaton.
Mitä minä tässä pohdin? Jotain sellaista jonka kuulin parisen kuukautta sitten radiosta eräänä lauantaina. Joku ihminen kertoi masennuksesta. Sellaisesta terveestä masennuksesta. Sellaisesta jossa pee-olo, masennus tai apeus seuraa ilon ja myönteisyyden hetkiä.
Ei hän näin sanonut kuin kuunnellessani pohdin: Että niin kuin yö seuraa päivää ja päivä yötä, niin myös ihmisen tunne elää pimeän ja valon vaihtumista. Luonnollisena kiertokulkuna. Ei yhtä säännöllisenä mutta kuitenkin toistuvana.
Tuo tuntemattomaksi jäänyt radioääni kertoi ”masennuksen huikeista mielenmaisemista”. Ainakin ajattelin niin. Jotenkin siihen suuntaan hän puhui. Että terveen masennuksen aikana avautuvat huikeat mielenmaisemat, joita voi ja pitääkin katsoa. Vertaan siihen ajatustani yöstä. Yöllä on huikeita tähden kimalluksia, joskus kuun kajoa. Myös ihan surkeita sateisia öitäkin on. Niitä kannattaa silti katsoa ja kokea. Ainakin joskus.
Masennus on vakava asia silloin kun se vie ihmisen näköalattomuuteen ja toivottomuuteen. Umpikujan tuntuun. Mutta masennus silloin kun se ennustettavasti seuraa ihmistä ja hänen vakiintuneita mielen liikkeitään, ei se ole vakava asia. Se on luonnollinen asia. Kestohymy on luonnoton asia. Ja lääketeollisuuden ehdoilla aloitettu mielialalääkitys ihan samaa.
Jari Kotimäki
ps. Tutkailin Lääkelaitoksen kannanottoja masennuslääkkeisiin. Näyttäisi olevan samansuuntaista ajatusta viranomaisilla kuin mm. sellaisilla yrityksillä kuten Mobipharma, Santen, Servier, ACO Pharma, Janssen-Cilag, Vogel, Allergan Norden, Algol Pharma, Magnum Medical Finland, Orion, Berlin-Chemie, Menarini, Schwarz Pharma, Avansor Pharma, Vitabalans, Hexa…
Ihminen on outo olio. Se hakee hekumaa ja herkkua. Silloinkin kun sitä ei sisältä luonnollisesti nouse. Tai silloin kun juhlat ovat ohi. Ihminen sinnittelee ilossa ja pysyttelee paisteessa. Lääketeollisuus puhuu mielialalääkkeiden loistavista ominaisuuksista. Lääkärikunta säestää. Mutta. Suupielet kipeytyvät väkinäisestä hymystä. Iho palaa rakoille liiasta auringosta. Parikymppiset alkavat olla mielialalääkkeiden koukussa.
Masennuksesta puhutaan. Nykyään avoimemmin. Ketä heitä onkaan. Ainakin Tellervo Koivisto on kertonut. Moni muukin julkimo ja oudompikin.
Miksihän masennuksesta, apeudesta ja mielen tilan vaihteluista ei voida keskustella ja puhua neutraalisti. Myös meillä miehillä mielen liikkeet tekevät aaltoliikettä ulkoisesta jäyhyydestä huolimatta. Miksi ihmeessä me ihmiset pyrimme olemaan ikihymyä ja vastuksille neutraaleja (muka). Ja viimeiseen saakka varomme kertomasta kokemuksesta. Että miltä tuntuu kun olo on ihan pee. Siis masentunut ja (hetkellisesti) näköalaton.
Mitä minä tässä pohdin? Jotain sellaista jonka kuulin parisen kuukautta sitten radiosta eräänä lauantaina. Joku ihminen kertoi masennuksesta. Sellaisesta terveestä masennuksesta. Sellaisesta jossa pee-olo, masennus tai apeus seuraa ilon ja myönteisyyden hetkiä.
Ei hän näin sanonut kuin kuunnellessani pohdin: Että niin kuin yö seuraa päivää ja päivä yötä, niin myös ihmisen tunne elää pimeän ja valon vaihtumista. Luonnollisena kiertokulkuna. Ei yhtä säännöllisenä mutta kuitenkin toistuvana.
Tuo tuntemattomaksi jäänyt radioääni kertoi ”masennuksen huikeista mielenmaisemista”. Ainakin ajattelin niin. Jotenkin siihen suuntaan hän puhui. Että terveen masennuksen aikana avautuvat huikeat mielenmaisemat, joita voi ja pitääkin katsoa. Vertaan siihen ajatustani yöstä. Yöllä on huikeita tähden kimalluksia, joskus kuun kajoa. Myös ihan surkeita sateisia öitäkin on. Niitä kannattaa silti katsoa ja kokea. Ainakin joskus.
Masennus on vakava asia silloin kun se vie ihmisen näköalattomuuteen ja toivottomuuteen. Umpikujan tuntuun. Mutta masennus silloin kun se ennustettavasti seuraa ihmistä ja hänen vakiintuneita mielen liikkeitään, ei se ole vakava asia. Se on luonnollinen asia. Kestohymy on luonnoton asia. Ja lääketeollisuuden ehdoilla aloitettu mielialalääkitys ihan samaa.
Jari Kotimäki
ps. Tutkailin Lääkelaitoksen kannanottoja masennuslääkkeisiin. Näyttäisi olevan samansuuntaista ajatusta viranomaisilla kuin mm. sellaisilla yrityksillä kuten Mobipharma, Santen, Servier, ACO Pharma, Janssen-Cilag, Vogel, Allergan Norden, Algol Pharma, Magnum Medical Finland, Orion, Berlin-Chemie, Menarini, Schwarz Pharma, Avansor Pharma, Vitabalans, Hexa…
sunnuntai 21. tammikuuta 2007
Konsertto kossulle ja keskikaljalle
Tipattoman tammikuun kunniaksi haluan puuttua juomakulttuuriimme. Vuodenvaihteessa julkistettiin uutinen, joiden mukaan suomalaisten naisten alkoholikuolemat ovat kaksinkertaistuneet viimeisen kymmenen vuoden aikana. Alkoholin aiheuttamat sairaudet ovat nyt yhtä yleinen naisten kuolinsyy kuin rintasyöpä.
Lappi pärjää alkoholikuolemien tilastoissa valitettavan hyvin. Rovaniemellä avattiin hiljattain taas pari ravintolaa lisää, jottei kurkku vaan pääsisi kuivumaan. Usein naisten alkoholismi taitaa kuitenkin olla sitä kaappityyppiä.
Miksi nainen, elämän synnyttäjä ja säilyttäjä haluaa laittaa aivonsa naftaliiniin ja myrkyttää suhteensa lähipiiriin? Mikä on vikana kulttuurissamme? Pitäisikö olla kiitollinen, että ainakin tässä asiassa sukupuolten välinen tasa-arvo on toteutunut?
Sivistyneen (!), työssäkäyvän naisen päihderiippuvuus on yksi oire hyvinvointivaltion pahoinvoinnista. Alkoholin hinnankorotukset ja anniskelun rajoittaminen ovat varmasti hyviä keinoja hankaloittaa juomista, mutta ovatko ne sisukkaalle suomalaiselle pelkkä hidaste? Asennekasvatukseen tarvitaan järeämpiä aseita.
Harri Kuusisaari pohti Rondon pääkirjoituksessa, miksi Suomessa uusi musiikki ei ota kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yhdysvalloissa John Corigliano on säveltänyt Aids-sinfonian. Latvialainen Peteris Vasks varoittelee musiikillaan luonnon saastumisesta.
Alkoholi on aina ollut suomalaisten vitsaus, mutta nyt myös naissukupuolelle pulloon tarttuminen on helpompaa ja ilmeisesti hyväksytympää. Kuka tekisi siitä sinfonian?
Virva Jakkula
Musiikkitieteen opiskelija
Musiikkiarvostelujen kirjoittaja, Lapin Kansa
Lappi pärjää alkoholikuolemien tilastoissa valitettavan hyvin. Rovaniemellä avattiin hiljattain taas pari ravintolaa lisää, jottei kurkku vaan pääsisi kuivumaan. Usein naisten alkoholismi taitaa kuitenkin olla sitä kaappityyppiä.
Miksi nainen, elämän synnyttäjä ja säilyttäjä haluaa laittaa aivonsa naftaliiniin ja myrkyttää suhteensa lähipiiriin? Mikä on vikana kulttuurissamme? Pitäisikö olla kiitollinen, että ainakin tässä asiassa sukupuolten välinen tasa-arvo on toteutunut?
Sivistyneen (!), työssäkäyvän naisen päihderiippuvuus on yksi oire hyvinvointivaltion pahoinvoinnista. Alkoholin hinnankorotukset ja anniskelun rajoittaminen ovat varmasti hyviä keinoja hankaloittaa juomista, mutta ovatko ne sisukkaalle suomalaiselle pelkkä hidaste? Asennekasvatukseen tarvitaan järeämpiä aseita.
Harri Kuusisaari pohti Rondon pääkirjoituksessa, miksi Suomessa uusi musiikki ei ota kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Yhdysvalloissa John Corigliano on säveltänyt Aids-sinfonian. Latvialainen Peteris Vasks varoittelee musiikillaan luonnon saastumisesta.
Alkoholi on aina ollut suomalaisten vitsaus, mutta nyt myös naissukupuolelle pulloon tarttuminen on helpompaa ja ilmeisesti hyväksytympää. Kuka tekisi siitä sinfonian?
Virva Jakkula
Musiikkitieteen opiskelija
Musiikkiarvostelujen kirjoittaja, Lapin Kansa
keskiviikko 17. tammikuuta 2007
Timokratiassa tieto ei ratkaise
Professori kävi kirjastossa. Hän oli turhautunut- ja mietti jo työpaikankin vaihtamista. Yliopistolta ollaan viemässä toimintamahdollisuudet mm. korkeiden kiinteistömenojen takia. Lisäksi työtä on aina vain enemmän ja enemmän esim. lisääntyneen byrokratian vuoksi. Yliopiston tehtävä on tutkijakoulutus, uuden tiedon ja ymmärryksen mahdollistaminen.
Olen minä itsekin joutunut aika ajoin syvään kriisiin ammattini takia. Kriisi on johtunut siitä, että kun suuria yhteiskunnallisia ratkaisuja ollaan oltu tekemässä, päättäjiä ei ole näyttänyt kiinnostavan, mitä asioiden taustoista tiedetään. Vaikka yliopistot tuottaisivat perusteellista tietoa, ja kirjastot mahdollistaisivat niiden taltioinnin ja löytymisen, niin politiikkoja "ei vois vähemmän kiinnostaa". "Raporttisi ovat liian paksuja luettavaksi", on minulle todettu, kun olen tietoa tarjonnut. Politiikot seuraavat johtajiaan, jotka "tietävät", laumaeläimiä kun olemme. Mutta ketä seuraavat nämä poliittiset johtajat? Heilläkin on jossain "iso koira", jota seurata.
Demokratian muuttuessa timokratiaksi, jossa yhteiskunnallinen päätösvalta on rikkailla yksilöillä ja taloudellisen vallan omaavilla, mm. suurten monikansallisten yritysten johtajilla, "iso koira" ei löydy politiikan sisältä. Valta otetaan talouteen vedoten, mutta sitä ylläpidetään mm. ostamalla keskeisiä tiedotusvälineitä. Näin on tehnyt myös maailman rikkaimpiin kuuluva Bill Gates. (Hänta muuten pääministerimme kävi joulun alla tapaamassa.) Hänen edustamalleen yritykselle mekin maksamme pienistä kirjastorahoistamme suuren osan ja vielä siten, että meille ei ole virallisesti edes annettu mahdollisuutta muuta valintaa tehdä.
Onko yliopistojen rahoituskriisin synnyttäminen tavoitteelista, siten, että vähitellen niidenkin on pakko ottaa käyttöön lukukausimaksut - ja raivata tietä yksityisille yliopistoille? EU:n tavoitehan on supistaa julkinen sektori niin pieneksi kuin mahdollista ja avata markkinoita- kelles muille kuin monikansallisille suuryrityksille. Kunnissa tämä toteutetaan vähitellen tilaaja-tuottaja -mallin suojissa ilman että suuri osa kunnallisista päättäjistä edes oivaltaa, mitä tässä nyt ollaan tekemässä.
Jos haluaisimme päätöstemme perustuvan monipuoliseen, eri näkökulmat huomioon ottavaan tietoon, olisimmeko me nyt tässä? Arvatakseni yliopiston työtä tuettaisiin kaikin tavoin- ja kirjastonhoitajat olisivat ylityöllistettyjä etsiessään tärkeitä tiedonlähteitä päättäjille ja heidän avustajilleen.
On kansanvalistuksen paikka. Siinä Internet on iso mahdollisuus. Käyttäkäämme sitä.
Satu Hallikainen
Muurolan kirjasto
Olen minä itsekin joutunut aika ajoin syvään kriisiin ammattini takia. Kriisi on johtunut siitä, että kun suuria yhteiskunnallisia ratkaisuja ollaan oltu tekemässä, päättäjiä ei ole näyttänyt kiinnostavan, mitä asioiden taustoista tiedetään. Vaikka yliopistot tuottaisivat perusteellista tietoa, ja kirjastot mahdollistaisivat niiden taltioinnin ja löytymisen, niin politiikkoja "ei vois vähemmän kiinnostaa". "Raporttisi ovat liian paksuja luettavaksi", on minulle todettu, kun olen tietoa tarjonnut. Politiikot seuraavat johtajiaan, jotka "tietävät", laumaeläimiä kun olemme. Mutta ketä seuraavat nämä poliittiset johtajat? Heilläkin on jossain "iso koira", jota seurata.
Demokratian muuttuessa timokratiaksi, jossa yhteiskunnallinen päätösvalta on rikkailla yksilöillä ja taloudellisen vallan omaavilla, mm. suurten monikansallisten yritysten johtajilla, "iso koira" ei löydy politiikan sisältä. Valta otetaan talouteen vedoten, mutta sitä ylläpidetään mm. ostamalla keskeisiä tiedotusvälineitä. Näin on tehnyt myös maailman rikkaimpiin kuuluva Bill Gates. (Hänta muuten pääministerimme kävi joulun alla tapaamassa.) Hänen edustamalleen yritykselle mekin maksamme pienistä kirjastorahoistamme suuren osan ja vielä siten, että meille ei ole virallisesti edes annettu mahdollisuutta muuta valintaa tehdä.
Onko yliopistojen rahoituskriisin synnyttäminen tavoitteelista, siten, että vähitellen niidenkin on pakko ottaa käyttöön lukukausimaksut - ja raivata tietä yksityisille yliopistoille? EU:n tavoitehan on supistaa julkinen sektori niin pieneksi kuin mahdollista ja avata markkinoita- kelles muille kuin monikansallisille suuryrityksille. Kunnissa tämä toteutetaan vähitellen tilaaja-tuottaja -mallin suojissa ilman että suuri osa kunnallisista päättäjistä edes oivaltaa, mitä tässä nyt ollaan tekemässä.
Jos haluaisimme päätöstemme perustuvan monipuoliseen, eri näkökulmat huomioon ottavaan tietoon, olisimmeko me nyt tässä? Arvatakseni yliopiston työtä tuettaisiin kaikin tavoin- ja kirjastonhoitajat olisivat ylityöllistettyjä etsiessään tärkeitä tiedonlähteitä päättäjille ja heidän avustajilleen.
On kansanvalistuksen paikka. Siinä Internet on iso mahdollisuus. Käyttäkäämme sitä.
Satu Hallikainen
Muurolan kirjasto
maanantai 15. tammikuuta 2007
Rock ja Rovaniemi
Kuten yleisesti tiedetään, rock on Yhdysvalloissa 1950-luvulla syntynyt ja useisiin alalajeihin jakaantunut populaarimusiikin tyyli. Se on toisin sanoen vetypommin, Sputnikin, poliorokotteen ja Euroopan talousyhteisön kapinallinen ikätoveri. Sen luonteeseen on alusta alkaen kuulunut aina seuraavan sukupolven aikaansaama, usein tarkentamatonkin kapinallisuus, joka ilmenee jatkuvana uudistumisena ja kaukaisten rajojen tavoitteluna. Rytmi, melodia, harmonia, dynamiikka, sointiväri ja muoto ovat moneen kertaan menettäneet konventionaaliset merkityksensä ja luovuttaneet tilaa rock-kulttuurin itsensä kannalta yhtä merkityksellisille ulkomusiikillisille seikoille. Rockissa on edelleen primitiivistä alkuvoimaa, mutta samalla sen katse on aina eteenpäin suuntautunut.
Sain tänään tietää, että Rovaniemellä on tällä hetkellä 147 rekisteröityä bändiä. Lukumääräisesti niissä vaikuttaa noin 735 henkilöä, joka on varsin huikea määrä. Kaupungin rock-juuret ovat syvällä historiassa, kaikkein syvimmät populaarimusiikin haarat ulottuvat jopa 1900-luvun taitteen tienoille, markkinoiden meluisiin ja kiehtoviin äänimaisemiin. Rockin ja muun populaarimusiikin perinteet ovat kaupungissamme niin kunniakkaan historialliset, että niitä on syytä nostaa entisestään esille. Parhaiten tämä toteutuu tukemalla tämän päivän aktiivisia musiikkialalan toimijoita. Konkreettisesti tämä tarkoittaa kaupungin osalta aiempaa suurempaa taloudellista panostusta. Pienelläkin summalla saadaan rock-puolella valtavia tuloksia aikaiseksi, kuten popcity-projekti osoitti. Kun rokkarit tietävät, että kaupunki seisoo ylpeänä harrastustoiminnan takana, se vaikuttaa myönteisesti myös yleiseen musiikki-ilmapiiriin.
Marko Niemelä
Sain tänään tietää, että Rovaniemellä on tällä hetkellä 147 rekisteröityä bändiä. Lukumääräisesti niissä vaikuttaa noin 735 henkilöä, joka on varsin huikea määrä. Kaupungin rock-juuret ovat syvällä historiassa, kaikkein syvimmät populaarimusiikin haarat ulottuvat jopa 1900-luvun taitteen tienoille, markkinoiden meluisiin ja kiehtoviin äänimaisemiin. Rockin ja muun populaarimusiikin perinteet ovat kaupungissamme niin kunniakkaan historialliset, että niitä on syytä nostaa entisestään esille. Parhaiten tämä toteutuu tukemalla tämän päivän aktiivisia musiikkialalan toimijoita. Konkreettisesti tämä tarkoittaa kaupungin osalta aiempaa suurempaa taloudellista panostusta. Pienelläkin summalla saadaan rock-puolella valtavia tuloksia aikaiseksi, kuten popcity-projekti osoitti. Kun rokkarit tietävät, että kaupunki seisoo ylpeänä harrastustoiminnan takana, se vaikuttaa myönteisesti myös yleiseen musiikki-ilmapiiriin.
Marko Niemelä
maanantai 8. tammikuuta 2007
Kulttuuri on kaikille
Mitä on korkeakulttuuri? Vierastan termiä, sillä näen että kulttuurissa keskeistä on itse sisältö, ei muoto. Keskeistä on kulttuurista nauttiminen, joka on jokaiselle mahdollista nykyään. Osittain makuasia on minkälaisesta kulttuurista nauttii. Osittain kyse on siitä mihin on kasvanut ja mistä on oppinut nauttimaan. Mielestäni kulttuurista nauttiminen vaatii välillä ponnistelujakin, ihmiskunnan henkiseen perintöön ei tutustuta ihan hetkessä eikä vaivatta. Mm. tätä varten me tarvitsemme kirjastoja ja muita kulttuuripalveluja täällä.
Suorastaan kieriskelin musiikillisissa kulttuurinautinnoissa joulun alla, jolloin paikalliset musiikin tekijät, sekä ammattilaiset että harrastajat, järjestivät konserttejaan, joissa monissa kulminoitui kauden uurastus. Nyt edessä ovat pitkät härkäviikot. Miksei joulunalusajan runsauden sarvesta voitaisi tarjontaa osin siirtää ankeita härkäviikkoja ilahduttamaan? Yleensähän tammi-helmikuussa on pimeää ja kylmää eikä kulttuuritarjonta mitenkään erityisen vilkasta.
Susanna Parikka
informaatikko, Lapin yliopiston kirjasto
musiikkiarvioiden kirjoittaja, Lapin Kansa
Suorastaan kieriskelin musiikillisissa kulttuurinautinnoissa joulun alla, jolloin paikalliset musiikin tekijät, sekä ammattilaiset että harrastajat, järjestivät konserttejaan, joissa monissa kulminoitui kauden uurastus. Nyt edessä ovat pitkät härkäviikot. Miksei joulunalusajan runsauden sarvesta voitaisi tarjontaa osin siirtää ankeita härkäviikkoja ilahduttamaan? Yleensähän tammi-helmikuussa on pimeää ja kylmää eikä kulttuuritarjonta mitenkään erityisen vilkasta.
Susanna Parikka
informaatikko, Lapin yliopiston kirjasto
musiikkiarvioiden kirjoittaja, Lapin Kansa
tiistai 2. tammikuuta 2007
Mitä hemmetin virkaa kulttuurilla on Rovaniemellä?
”Kyltyyri! Kyltyyri! Kyltyyri!” / Tuo huuto on Suomessa syyri, /
Mut mikä se on se kyltyyri? / Kas, siinäpä pulma on jyyri.
- Eino Leino 1912
Mitä hemmetin virkaa kulttuurilla on Rovaniemellä? Tekeekö se meistä hovikelpoisempia muun maailman silmissä? Tulevatko turistit tänne siksi, että meillä on korkeatasoinen orkesteri? Tai taidemuseo? Tai kirjasto? Tai teatteri? Turistithan ovat kaupunkimme nykyjohdolle monin verroin tärkeämpi kohderyhmä kuin me rovaniemeläiset. Mehän olemme täällä joka tapauksessa.
Emme me korkeakulttuurin tuotteilla kykenemme kilpailemaan vieraista Lontoon, Berliinin, Wienin tai Pariisin kanssa. Vaikka joku haluaisikin tulla kuuntelemaan loistavaa orkesteriamme juuri sen kotikaupunkiin, niin he ovat harvinaisuuksia, joitten vuoksi orkesterimme ei varmaan jaksaisi harjoitella jatkuvasti emmekä me maksaa sen palkkoja.
Orkesterilla, taidemuseolla, kirjastolla tai teatterilla on olemassaolon oikeutus siinä, että rovaniemeläiset itse haluavat käyttää niitten palveluja hyväkseen. Niiden on muistettava, ketä ne ensisijaisesti palvelevat. Kyllä ne sen muistavatkin. Ansaitkaamme siis itsellemme maailmantason esittävä musiikki ja muut kulttuuripalvelumme käyttämällä niitä rikkaudeksemme!
”Korkeakulttuurin” laitokset edustavat rovaniemeläistä kulttuuria silti vain vähäisessä määrin. Meidän todellista kulttuuriamme on meidän jokapäiväinen elämämme: elämisemme tapa, sen määrittäneet olosuhteet, elämämme monenlaiset ilmaukset ja tietoisuutemme niistä. Meidän elämäämme on määrätietoisesti koottu maakuntamuseoomme ja sitä on kertynyt kirjastoomme ja myös nuoreen rakennettuun ympäristöömme. Se saattaa kiinnostaa joitakin turisteja, jotka ovat kyllin sivistyneitä lisäämään omaa henkistä pääomaansa. Valitettavasti he ovat kuitenkin harvinaisuuksia, vaikka joku sellainen onkin sattumalta pistänyt kaupunginjohtajan silmään kaupungintalon käytävillä.
Suurimmalle osalle turisteja riittää joulupukki. On hyvä, että hän viihdyttää vieraitamme, mutta meidän kulttuuriamme hän ei saa pilata. Matkailu tärvelee sitä muutenkin aivan liikaa.
Heikki Annanpalo
Mut mikä se on se kyltyyri? / Kas, siinäpä pulma on jyyri.
- Eino Leino 1912
Mitä hemmetin virkaa kulttuurilla on Rovaniemellä? Tekeekö se meistä hovikelpoisempia muun maailman silmissä? Tulevatko turistit tänne siksi, että meillä on korkeatasoinen orkesteri? Tai taidemuseo? Tai kirjasto? Tai teatteri? Turistithan ovat kaupunkimme nykyjohdolle monin verroin tärkeämpi kohderyhmä kuin me rovaniemeläiset. Mehän olemme täällä joka tapauksessa.
Emme me korkeakulttuurin tuotteilla kykenemme kilpailemaan vieraista Lontoon, Berliinin, Wienin tai Pariisin kanssa. Vaikka joku haluaisikin tulla kuuntelemaan loistavaa orkesteriamme juuri sen kotikaupunkiin, niin he ovat harvinaisuuksia, joitten vuoksi orkesterimme ei varmaan jaksaisi harjoitella jatkuvasti emmekä me maksaa sen palkkoja.
Orkesterilla, taidemuseolla, kirjastolla tai teatterilla on olemassaolon oikeutus siinä, että rovaniemeläiset itse haluavat käyttää niitten palveluja hyväkseen. Niiden on muistettava, ketä ne ensisijaisesti palvelevat. Kyllä ne sen muistavatkin. Ansaitkaamme siis itsellemme maailmantason esittävä musiikki ja muut kulttuuripalvelumme käyttämällä niitä rikkaudeksemme!
”Korkeakulttuurin” laitokset edustavat rovaniemeläistä kulttuuria silti vain vähäisessä määrin. Meidän todellista kulttuuriamme on meidän jokapäiväinen elämämme: elämisemme tapa, sen määrittäneet olosuhteet, elämämme monenlaiset ilmaukset ja tietoisuutemme niistä. Meidän elämäämme on määrätietoisesti koottu maakuntamuseoomme ja sitä on kertynyt kirjastoomme ja myös nuoreen rakennettuun ympäristöömme. Se saattaa kiinnostaa joitakin turisteja, jotka ovat kyllin sivistyneitä lisäämään omaa henkistä pääomaansa. Valitettavasti he ovat kuitenkin harvinaisuuksia, vaikka joku sellainen onkin sattumalta pistänyt kaupunginjohtajan silmään kaupungintalon käytävillä.
Suurimmalle osalle turisteja riittää joulupukki. On hyvä, että hän viihdyttää vieraitamme, mutta meidän kulttuuriamme hän ei saa pilata. Matkailu tärvelee sitä muutenkin aivan liikaa.
Heikki Annanpalo
Tilaa:
Kommentit (Atom)